Pāṇdavat olivat erittäin siunattuja, sillä hyväksi onnekseen he olivat täysin riippuvaisia Herran armosta. Aineellisessa maailmassa riippuvaisuus jonkun toisen hyvästä tahdosta on merkki suuresta kurjuudesta. Kun kyseessä on yliaistillinen suhde Jumalaan, on onnekasta elää täysin Hänestä riippuvaisena, sillä aineellinen sairautemme johtuu toiveestamme tulla riippumattomiksi. Julma aineellinen luonto ei salli meille itsenäisyyttä. Pyrkimyksemme riippumattomuuteen ankarista luonnonlaeista näkyy aineellisina edistysaskeleina empiirisen tiedon alueella. Koko aineellinen maailma yrittää vapautua aineellisen luonnon laeista. Ihmiset ovat aina pyrkineet voittamaan luonnonlait, alkaen Rāvaṇasta, joka halusi rakennuttaa tikapuut suoraan taivaallisille planeetoille. Nykyään he yrittävät lentää toisille planeetoille mekaanisesti. Ihmisyhteiskunnan ylevin päämäärä on työskennellä lujasti Herran ohjauksen alaisuudessa ja tulla täysin Hänestä riippuvaiseksi. Täydellisen yhteiskunnan paras saavutus on työskennellä päättäväisesti mutta samalla riippuvaisena Herran armosta. Pāṇḍava-veljekset ovat ihanne-esimerkki tuollaisen yhteiskunnan jäsenistä. He olivat täysin riippuvaisia Herra Kṛṣṇan hyvästä tahdosta, mutta he eivät olleet mitään loiseläjiä Herran rinnalla. He olivat jaloluonteisia, voimakkaita ja urhoollisia, mutta luottivat yksinomaan Jumalan armoon, sillä he tiesivät kaikkien elävien olentojen olevan luonnostaan riippuvaisia Jumalasta.

Ihmiselämän täydellistymä on riippuvaisuus Herran tahdosta eikä valheellinen riippumattomuus aineellisesta maailmasta. Niitä, jotka yrittävät valheellisesti tulla Jumalan tahdosta riippumattomiksi, kutsutaan nimellä anātha, mikä merkitsee, että he ovat vailla suojelijaa. Herran tahdosta täysin riippuvaisia kutsutaan puolestaan nimellä sanātha, mikä taas merkitsee, että heillä on suojelija. Myös meidän täytyy pyrkiä olemaan sanāthoja, jotta meitä aina suojeltaisiin aineellisen elämän epäsuotuisilta olosuhteilta.

Ulkoisen eli aineellisen luonnon harhaanjohtavan voiman ansiosta me unohdamme, että aineellinen elämä merkitsee varsin epämieluisaa ja epämiellyttävää hämmennystilaa. Bhagavad- gītāssa (7.19) sanotaan, että vasta lukemattomien syntymien jälkeen joku onnekas ymmärtää sen tosiseikan, että Vāsudeva on kaikki mitä on, ja että parhain tapa käyttää elämänsä on antautua Hänelle varauksettomasti. Tällainen täydellinen antautuminen on mahātman tuntomerkki, ja Pāṇḍava-veljekset olivat perheellisiä mahātmoja. Mahārāja Yudhiṣṭhira oli näiden mahātmojen johtaja, ja kuningatar Kuntīdevī oli heidän äitinsä. Bhagavad-gītān ja kaikkien Purāṇoiden, erityisestikin Bhagavata-Purāṇan sanoma liittyy sen vuoksi vääjäämättömästi Pāṇḍava-mahātmojen elämänkertaan. Ero Jumalasta oli heille yhtä mahdotonta kuin kalalle ero vedestä, ja Śrīmatī Kuntīdevīlle uhkaava ero Herrasta oli kuin salamanisku; rukouksillaan hän yrittääkin vain suostutella Herraa jäämään heidän luokseen.

Vaikka kaikki vihamieliset kuninkaat kaatuivatkin Kurukṣetran taistelussa, heidän poikansa ja pojanpoikansa olivat vielä jäljellä, valmiina taistelemaan Pāṇḍavia vastaan. Pāṇḍavat eivät kuitenkaan ole ainoat, joiden on selviydyttävä vihamielisessä ympäristössä; me kaikki elämme vastaavissa olosuhteissa. Paras tapa viettää elämänsä on tulla täysin riippuvaiseksi Herran tahdosta ja voittaa sillä tavoin aineellisen olemassaolon vaikeudet.

Kurukṣetran sodan päätyttyä ja Pāṇḍavien noustua valtaan kuningaskunnassa Kṛṣṇa jätti jäähyväiset tädilleen ennen lähtöään Dvarakaan. Tuolloin Kuntī esitti Hänelle rukouksensa. Nyt Kuntī kysyy: ”Onko Sinun, velvollisuutesi suoritettuasi lähdettävä ja jätettävä meidät nyt yksin?” Tällainen on bhaktan asema. Kuntīdevī sanoo: yeṣāṁ na cānyad bhavataḥ padām- bhujāt. ”Meillä ei ole muuta turvaa ja suojelijaa kuin Sinun lootusjalkasi.” Tämä on antautumista.

Antautumisessa (śaraṇāgati) on kuusi osaa. Ensinnäkin on oltava täysin riippuvainen Kṛṣṇasta ja on hyväksyttävä kaikki sellainen, mikä on suotuisaa Herran palvelemiselle (ānukūlyasya saṅkalpaḥ). Ānukūlyena kṛṣṇanuśīlanaṁ bhaktir uttamā. Ensiluokkaisen bhaktin eli antaumuksellisen palvelun tuntomerkki on palvelemista suosivien asioiden hyväksyminen. Yksi antautumisen osa on prātikūlya-vivarjanam, kaiken Kṛṣṇa-tietoisuudelle epäsuotuisan hylkääminen. Joskus henkinen opettaja kieltää tekemästä jotain epäsuotuisaa, ”älä tee tätä”, ja joskus hän kehottaa tekemään jotakin, ”tee näin, toista Hare Kṛṣṇaa”. Täydelliseen antautumiseen kuuluu epäsuotuisten asioiden hylkääminen sekä suotuisten asioiden hyväksyminen (ānukūlyasya saṅkalpaḥ prātikūlya-vivarjanam). Lisäksi bhaktan on pidettävä itseään yhtenä Kṛṣṇan palvelijoista ja luotettava täydellisesti siihen, että Kṛṣṇa suojelee häntä. Nämä ovat joitakin asioita, jotka kuuluvat täydelliseen antautumiseen eli śaraṅāgatiin.

Nyt Kuntīdevī sanoo: ”Rakas Kṛṣṇa, jos ajattelet, että olemme nyt löytäneet paikkamme, kun olemme saaneet kuningaskuntamme takaisin, ja jos siksi haluat lähteä luotamme, se ei ole kovin hyvä ajatus. Me emme ole vielä vapaita. Koska olemme tappaneet monia kuninkaita, kaikki heidän ystävänsä ja sukulaisensa suunnittelevat hyökkäystä meitä vastaan. Älä ajattele, että olisimme nyt vapaita kaikista vaaroista. Me emme ole. Eikä meillä ole muuta turvaa kuin Sinun lootusjalkasi. Se on meidän asemamme.” Näin hän epäsuorasti pyytää Kṛṣṇaa jäämään heidän luokseen. ”Älä ajattele meidän olevan nyt turvassa. Ilman Sinun suojelustasi, olemme aina vaarassa.”

Tämän tulisi olla jokaisen bhaktan näkemys omasta asemastaan. Meidän tulee ymmärtää, että olemme vaarallisessa tilanteessa täällä aineellisessa maailmassa. Māyā, harha, voi saada meistä otteen koska tahansa eli heti silloin kun emme ole täysin valppaita ja ajattelemme, että nyt olen tehnyt velvollisuuteni, nyt lepään vähän. Ei mitään lepoa. Meidän on oltava jatkuvasti varuillamme.

Śrīla Rūpa Gosvāmī sanoo eräässä säkeessään: avyartha-kalātvam. Bhaktan tulee aina katsoa, että hän käyttää aikansa oikein. Hänen tulee kysyä itseltään, palvelenko minä nyt māyaa vai palvelenko Kṛṣṇaa? Se on merkki edistyneestä bhaktasta. Nāma-gāne sadā ruciḥ. Sellainen bhakta ei koskaan väsy laulamaan Kṛṣṇan nimeä, toistamaan mantraa, tanssimaan. Sana sadā tarkoittaa ”aina” ja ruci tarkoittaa ”makua”. Bhakta on aina innostunut laulamaan Hare Kṛṣṇaa: ”Hienoa! Hare Kṛṣṇa, Hare Kṛṣṇa, Kṛṣṇa Kṛṣṇa, Hare Hare / Hare Rāma, Hare Rāma, Rāma Rāma, Hare Hare.” Tätä tarkoittaa maku. Tuon maun kehittymiseen menee tietenkin aikaa, mutta kun Rūpa Gosvāmi toisti mantraa, hän ajatteli, että koska hänellä on vain yksi kieli ja kaksi korvaa, hän ei osaa arvostaa mantraa. ”Jos minulla olisi miljoonia kieliä ja triljoonia korvia, silloin voisin nauttia ylistyksen laulamisesta ja sen kuulemisesta.” Me emme voi jäljitellä häntä, mutta Kṛṣṇa-tietoisuus -liikkeen oppilaiden tulee ainakin pyrkiä jokapäiväiseen kuuteentoista mietiskelykierrokseensa, joka on vähimmäismäärä mantramietiskelyä päivittäin. Nāma-gāne sadā ruciḥ. Meidän on lisättävä makuamme Hare Kṛṣṇan laulamiseen.

Lisäksi meidän on lisättävä toivettamme asua paikassa, jossa Kṛṣṇa asuu (prītis tad-vasati-sthale). Ylevien bhaktojen näkemys on, että Kṛṣṇa asustaa itse asiassa kaikkialla, mutta koska me olemme alhaisemmassa tilassa, meidän tulee tietää, että meille Kṛṣṇa asuu temppelissä. Koska me emme näe Kṛṣṇaa kaikkialla, meidän on käytävä temppelissä katsomassa Kṛṣṇaa. Siellä hän on silmin nähtävissä, armostaan sellaisessa hahmossa, jonka me voimme nähdä.

Kṛṣṇalla on täysin henkinen keho (sac-cid-ānanda-vigraha), meillä ei vain ole silmiä nähdä mikä tuo henkinen keho on. Olemme tottuneet näkemään aineellisia, karkeita esineitä (jaḍa). Näemme kiven, metallin, puun ja muita aineksia ja koska Kṛṣṇa on kaikki mitä on, Hän ilmestyy epätäydellisille silmillemme nähtävässä hahmossa noissa elementeissä. Kṛṣṇa ei ole mikään kivi, emmekä me palvo kiveä. Me palvomme Kṛṣṇaa, mutta koska me emme voi nähdä muuta kuin aineellisia elementtejä kuten kiveä, Kṛṣṇa ilmestyy ystävällisesti kivisessä hahmossa. Bhaktan tulisi pyrkiä asumaan sellaisen temppelin läheisyydessä, jossa Kṛṣṇan alttarihahmoa palvotaan.

Sitäpaitsi bhaktan tulisi ajatella olevansa Kṛṣṇasta riippuvainen. Se on Kṛṣṇa-tietoisuutta. ”Ilman Kṛṣṇaa elämäni on hyödytön ja olen vaarassa”. Bhaktan tulisi ajatella näin. Siksi Kuntī sanoo Kṛṣṇaa rukoillessaan: ”Kṛṣṇa, Sinä ajattelet meidän olevan nyt turvassa, mutta minä ajattelen, ettemme ole turvassa. Olemme aina vaarassa. Jos Sinä ajattelet meidän olevan turvassa, kuka meitä suojelee? Meillä ei ole muuta turvaa kuin Sinun lootusjalkasi. Meitä ympäröivät lukuisat viholliset, sillä sodassa kaatuneiden pojat ovat nyt valmiita taistelemaan.”

Vaikka Kṛṣṇa oli tullut tapaamaan Kuntīdevīä ja kunnioittamaan arvostettua tätiään koskettamalla tätinsä jalkojen tomua, Kuntīdevī puhuttelee Kṛṣṇaa Prabhuksi, Herraksi, eikä veljenpojakseen. Hän tietää, että vaikka Kṛṣṇa esittää hänen veljenpoikaansa, Hän on silti Korkein.

Kṛṣṇasta tietoisen henkilön tunnistaa siitä, että hän tietää Kṛṣṇan olevan ylin hallitsija. Hän ajattelee aina olevansa vaarassa ilman Kṛṣṇaa ja turvautuessaan Kṛṣṇan lootusjalkoihin hän tuntee olevansa vaaran ulkopuolella. Kṛṣṇa sanoo: kaunteya pratijānīhi na me bhaktaḥ praṇaśyati. ”Voit julistaa maailmalle, että palvojani ei milloinkaan tuhoudu.” (Bhagavad-gītā 9.31) Puhtaan Kṛṣṇan palvojan kohdalla ei voida puhua vaaroista. Kṛṣṇa suojelee tietenkin jokaista, sillä ilman Hänen suojelustaan kukaan ei voisi elää hetkeäkään, mutta meidän ei tule ajatella, että jos Kṛṣṇa kerran suojelee jokaista, miksi minun pitäisi ryhtyä Hänen palvojakseen. Kuningas suojelee kaikkia alamaisiaan, sillä se on hänen velvollisuutensa, mutta erityisesti hän suojelee lähimpiä miehiään. Se on luonnollista. Jos joku palvelee suoraan presidenttiä, hän saa erityistä suojelusta, jos hän joutuu vaikeuksiin. Vaikka presidentti suojelee kaikkia kansalaisia, häntä henkilökohtaisesti palvelevat saavat erityiskohtelun. Se ei ole mitenkään puolueellista. Se on luonnollista. Jos ihminen on lapsirakas mutta rakastaa erityisen paljon omia lapsiaan, kukaan ei moiti häntä: ”Miksi rakastat omia lapsiasi enemmän kuin toisten lapsia?” Ei, sillä se on aivan luonnollista. Vastaavasti Kṛṣṇa sanoo Bhagavad-gītāssa: samo ’haṁ sarva-bhūteṣu. ”Olen tasapuolinen kaikkia kohtaan.” Kṛṣṇa on Jumala ja rakastaa jokaista osastaan. Siitä huolimatta Hän kantaa erityisesti huolta bhaktoistaan. Siksi Hän sanoo: kaunteya pratijānīhi na me bhaktaḥ praṇaśyati. ”Minun palvojani ei milloinkaan tuhoudu.”

Kṛṣṇa huolehtii aina palvojansa tarpeista ja Kṛṣṇan palvoja tekee aina kaikkensa, jotta Kṛṣṇa olisi tyytyväinen. Bhaktat pukevat Kṛṣṇan, ruokkivat Hänet ja palvelevat Häntä aina ja Kṛṣṇa puolestaan pitää aina bhaktansa onnellisina. Tällainen on Kṛṣṇan ja Hänen palvojansa läheinen suhde. Jokaisella elävällä olennolla on suhde Kṛṣṇaan, mutta bhaktaksi tultuaan hänen suhteensa on läheinen. Siksi Kuntīdevī sanoo Kṛṣṇalle: ”Kuinka voit jättää meidät? Me olemme Sinun läheisiä ystäviäsi. Elämme pelkästään Sinun armostasi, Sinun huolenpidostasi. Älä ajattele, että me olemme turvassa ja Sinä voit jättää meidät. Elämämme on aina Sinun armosi varassa, sillä meillä ei ole muuta turvapaikkaa kuin Sinun lootusjalkasi. Ole kiltti äläkä jätä meitä.” Tämä on Kuntīn rukous. Myös Narottama dāsa Ṭhākura sanoo:

”Kṛṣṇa, Nanda-suta, Sinä olet läsnä Rādhārāṇīn kanssa, joka on kuningas Vṛṣabhanun tytär. Nyt minä antaudun kokonaan vain Sinulle. Annathan minulle armosi.”

Vailla tietoisuutta Kṛṣṇasta ihminen ajattelee, että hän suojelee itse itseään taikka yhteiskunta, ystävät tai valtiovalta suojelevat häntä. ”Minulla on monia suojelijoita, en välitä Jumalasta. Miksi minun pitäisi mennä Kṛṣṇan suojiin? Nuo kurjat joilla ei ole muuta turvaa, voivat mennä etsimään suojaa Kṛṣṇasta.” On kuitenkin niin, että jos Kṛṣṇa ei suojele, mikään ei voi suojella. Tämä todetaan Śrīmad-Bhāgavatamissa (7.9.19): bālasya neha śaraṇaṁ pitarau nṛsiṁha. Kun Prahlāda Mahārāja esitti rukouksensa Kṛṣṇalle, joka oli Nṛsiṁhadeva, hän sanoi: ”Rakas Herrani, ei pidä luulla, että jos lapsella on isä ja äiti, hän on silloin täysin turvassa.” Jos Kṛṣṇa ei suojele lasta, lasta ei voida suojella, vaikka sillä olisi tuhansia isiä ja äitejä. Prahlāda Mahārāja sanoo myös: nārtasya cāgadam udanvati majjato nauḥ. ”Hyvä lääkäri tai hyvä lääke eivät suojele sairasta.” Ajatellaanpa vaikka, että rikas mies on sairas ja hän palkkaa ensiluokkaisen lääkärin ja maksaa ensiluokkaisista lääkkeistä. Tarkoittaako se sitä, että hänen elämänsä on taattu? Ei. Jos Kṛṣṇa ei suojele häntä, hyvästä lääkärinhoidosta ja lääkkeistä huolimatta hän kuolee. Prahlāda jatkaa: ”Samoin merenkävijällä voi olla hyvä vene, mutta se ei takaa, etteikö hän voisi hukkua mereen. Jos Sinä et suojele häntä, hän voi hukkua koska tahansa.” Aineellinen luonto uhkaa monilla vaaroilla ja vaikka tiedemiehet yrittävät keksiä ratkaisuja niiden torjumiseen tässä olemassaolon kamppailussa, heidän keksinnöistään ei ole hyötyä ellei Kṛṣṇa varjele.

Kuntīdevi tietää tämän ja suurten soturien Arjunan ja Bhīman äitinä hän silti ajattelee, että vaikka hänen poikansa ovat vahvoja sotureita, he eivät ole tarpeeksi vahvoja heitä suojelemaan. ”Vain Sinun lootusjalkasi voivat antaa turvaa.” Tämä säe kuvailee antautuneen ja Kṛṣṇasta turvaa etsivän aseman. Jos pysymme tuossa asemassa ja tiedämme että ainut varjeluksemme on Kṛṣṇa ja ainut velvollisuutemme on Kṛṣṇan palveleminen, elämämme on menestys.