Yleisesti voidaan sanoa, että Herraa palvovat tai alkavat palvoa kärsivät, köyhät, älykkäät ja tiedonhaluiset ihmiset, jotka ovat tehneet hurskaita tekoja. Ne puolestaan, joiden menestys rakentuu syntien varaan, eivät asemastaan riippumatta voi saavuttaa Korkeinta Herraa, sillä harhaanjohtava energia on vienyt heidät eksyksiin. Kun hurskas kohtaa vaikeuksia, hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin turvautua Herran lootusjalkoihin. Herran lootusjalkojen jatkuva muisteleminen merkitsee valmistautumista toistuvasta syntymisestä ja kuolemisesta vapautumiseen. Me voimme siis toivottaa kaikki näennäiset onnettomuudet tervetulleiksi, sillä ne antavat meille mahdollisuuden Jumalan muistamiseen, mikä merkitsee vapautumista.

Herran lootusjalkoihin turvautunut ihminen vapautuu aineen kahleista yhtä vaivattomasti kuin vasikan sorkanpainallukset voidaan ylittää, sillä Herran lootusjalat ovat kaikkein soveliain vene tietämättömyyden meren ylittämiseen. Tällaisten elävien olentojen koti on Jumalan henkisessä valtakunnassa, eikä heillä ole mitään tekemistä aineellisessa maailmassa, jossa vaara uhkaa elävää olentoa joka askeleella.

Herra vahvistaa Bhagavad-gītāssa, että aineellinen maailma on vaarallinen paikka ja täynnä onnettomuuksia. Typerät ihmiset tekevät suunnitelmia sopeutuakseen näihin onnettomuuksiin, mutta he eivät tiedä, että tämän paikan luonteeseen kuuluu kurjuus. Heillä ei ole tietoa Herran valtakunnasta, joka on täynnä autuutta ja vailla jälkeäkään onnettomuuksista. Järkevän ihmisen velvollisuus onkin olla häiriintymättä maallisista onnettomuuksista, sillä niitä ilmenee joka tapauksessa kaikissa olosuhteissa. Kaikenlaisista väistämättömistä onnettomuuksista kärsiessään ihmisen on ponnisteltava samalla kohti henkistä oivallusta, sillä se on ihmiselämän päämäärä. Onnettomuudet aineellisessa maailmassa eivät ulotu henkiseen sieluun; niinpä kaikki ongelmat ovat vain näennäisiä, harhaa. Ihminen saattaa nähdä unissaan, että tiikeri syö hänet ja hän saattaa valittaa tapahtunutta onnettomuutta, mutta itse asiassa ei ole olemassa tiikeriä eikä kärsimystäkään, kyseessä on vain uni. Samoin sanotaan, että kaikki elämän onnettomuudet ovat vain unta. Jos joku on kyllin onnekas päästäkseen Herran yhteyteen antaumuksellisen palvelun avulla, hänellä ei ole mitään menetettävää. Jumalan antaumuksellista palvelemista voidaan harjoittaa yhdeksällä tavalla, joista jokainen auttaa ehdollistunutta sielua kulkemaan askeleen kerrallaan eteenpäin tiellään kohti Jumalaa.

Tässä hyvin mielenkiintoisessa säkeessä sanotaan, että vipadaḥ – vaarat ja koettelemukset – ovat hyväksi, jos ne muistuttavat meitä Kṛṣṇasta.

Kuinka Herran palvoja suhtautuu vaaroihin? Vaarallisia tilanteita ei voi välttää, sillä aineellinen maailma on niitä täynnä. Typerykset jotka eivät ymmärrä tätä, yrittävät välttää vaarat. Näin he kamppailevat olemassaolostaan. Jokainen haluaa tulla onnelliseksi ja välttää vaaraa. Se on aineellisen maailman toimintaa. Kaikki pyrkivät lopulliseen onneen, atyantikaṁ sukham. Työssä käyvä mies ajattelee tekevänsä nyt paljon töitä ja säästävänsä rahaa, jotta sitten kun hän on vanha, hän voi nauttia joutilaasta elämästä. Jokaisella on tämä toive sisimmässään. Kukaan ei halua tehdä työtä; heti kun ihminen saa rahaa, hän haluaa jättää työnteon ja tulla onnelliseksi. Mutta se ei ole mahdollista. Niin ei voi tulla onnelliseksi.

Kuntīdevī puhuu tässä apunar bhava-darśanamasta. Etuliite a tarkoittaa ”ei” ja punar bhava tarkoittaa ”toistuvaa syntymistä ja kuolemista”. Todellinen vaara on syntymän ja kuoleman toistuminen ja se on saatava loppumaan.

Aineellinen maailma on täynnä vaaroja (padaṁ padaṁ yad vipadām). Valtamerellä voidaan purjehtia vahvatekoisella aluksella, mutta sekään ei ole turvallinen, sillä valtamerellä voi koska tahansa olla vaarallista. Titanic oli turvallinen alus, mutta neitsytmatkallaan se upposi ja monet tärkeät ihmiset menettivät henkensä. Kohtaamme vaaroja, sillä olemme vaarallisessa tilanteessa. Aineellinen maailma itsessään on vaarallinen. Meidän tehtävämme on ylittää vaarojen meri mahdollisimman nopeasti. Olemme vaarassa merellä, olipa aluksemme kuinka vahva tahansa. Se on tosiasia. Emme saa antaa aaltojen häiritä, meidän on vain yritettävä päästä meren yli toiselle puolelle. Sen tulisi olla meidän tehtävämme.

Aineellisessa maailmassa on mahdotonta välttää onnettomuuksia, sillä tämä on onnettomuuksien paikka. Mutta onnettomuuksienkin keskellä meidän tehtävämme on kehittää Kṛṣṇa- tietoisuutta, jotta jätettyämme aineellisen ruumiimme voimme palata kotiin, takaisin Kṛṣṇan luokse.

Kurukṣetran taistelukentällä Arjuna sanoi Kṛṣṇalle: ”Kaikki mitä sanoit on totta. Minä en ole tämä ruumis. Olen sielu, kuten ovat kaikki muutkin. Kun ruumis tuhoutuu, sielu jatkaa elämäänsä. Mutta kun näen, että poikani kuolevat tai isoisäni kuolee, ja minä olen tappaja, kuinka minua voi lohduttaa se tieto, etteivät he todella kuole vaan vaihtavat vain kehoaan? Olen tottunut ajattelemaan heitä rakkaudella suhteessa heidän ulkoiseen kehoonsa ja suru ja kärsimys on väistämätöntä.”

Kṛṣṇa ei sanonut Arjunalle vastaan vaan Hän sanoi: ”Kyllä, se on totta. Koska elät ruumiiseen perustuvassa elämänkäsityksessä, kärsimystä ei voi välttää. Sinun on siedettävä se, siinä kaikki. Mitään muuta helpotusta ei ole.” Kuten Bhagavad- gītāssa (2.14) mainitaan, Herra Kṛṣṇa sanoi Arjunalle:

”Oi Kuntīn poika, onnellisuuden ja onnettomuuden väliaikainen ilmaantuminen ja niiden katoaminen ajallaan ovat kuin talven ja kesän katoaminen. Ne syntyvät aistihavainnoista, oi Bhāratan jälkeläinen, ja ihmisen täytyy oppia kestämään ne häiriintymättä.”

Amerikassa voi olla joskus hyvin kylmää, mikä tekee peseytymisen aamulla vähän vaikeaksi. Mutta jättävätkö bhaktat aamukylvyn sikseen? Ei. Vaikka on kylmä, heidän on kylvettävä säännöllisesti aamulla, kuten asiaan kuuluu. Velvollisuus on tehtävä, vaikka siihen liittyisi epämukavuuksia. Tätä kutsutaan tapasyaksi, itsekuriksi. Tapasya tarkoittaa sitä, että meidän on noudatettava Kṛṣṇa-tietoisuuden velvollisuuksia maailman vaaroista ja katastrofeista huolimatta. Tätä kutsutaan tapasyaksi eli hankaluuksien vapaaehtoiseksi hyväksymisessä.

Joskus ankaria tapasyan valoja vannoneet sytyttävät ympärilleen tuliringin ja istuvat sen keskellä mietiskelemässä paahtavan auringon alla. Tai keskellä talvea he upottavat itsensä kaulaa myöten jääkylmään veteen ja meditoivat. Ankaraan tapasyaan kuuluvat tällaiset valat. Herra Caitanya ei kannusta meitä tähän. Hän määrää meille sen sijaan varsin hienon ohjelman noudatettavaksi: laula, tanssi ja syö prasādaa, Kṛṣṇalle tarjottua ruokaa. Epäröimme silti. Olemme niin langenneita, että emme pysty noudattamaan edes tällaista tapasyaa. Vaikka tämä tapasya on helppoa ja miellyttävää (susukhaṁ kartum avyayam), emme suostu siihen. Saatamme mieluummin vaikka virua kadulla. Jotkut ihmiset elävät mieluummin kadulla ja juovat ja harjoittavat sukupuolielämää. Minkä sille voi!

Kṛṣṇa-tietoisuus -liike tarjoaa ihmisille kaikki mahdollisuudet, jotta he voivat tulla ja laulaa, tanssia ja elää rauhassa. He voivat syödä kṛṣṇa-prasādaa ja olla onnellisia, mutta ihmiset eivät hyväksy. Se on huonoa onnea. Caitanya Mahāprabhu kuvaa tätä aikakautta sanoessaan: ”Olen niin huono-onninen, että Hare Kṛṣṇan laulaminen ei viehätä minua.” Herra Caitanya rukoilee:

Herra Caitanya sanoo, että Kṛṣṇa, Jumalan Persoonallisuuden ylimaallinen pyhä nimi, on täynnä ylimaallisia mahteja. Kṛṣṇalla on loputtomat mahdit kuten Kṛṣṇan pyhällä nimelläkin. Kṛṣṇalla on tuhansia ja taas tuhansia nimiä, joista Kṛṣṇa on kaikkein tärkein, eikä Hänen nimiensä toistamisessa ole mitään tarkkoja sääntöjä. Mantralaulantaan ei ole säädetty mitään tiettyä aikaa. Koska tahansa voidaan toistaa pyhiä nimiä. Lisäksi Kṛṣṇan nimi on aivan identtinen Kṛṣṇan Itsensä kanssa. Pyhä nimi on Kṛṣṇa.

Meidän ei pidä luulla, että Kṛṣṇa elää Goloka Vṛndāvanassa ja Hänen nimensä on Hänestä Itsestään erillinen. Nimi on aineellisessa maailmassa erillään siitä mitä se edustaa. Absoluuttisessa maailmassa sellaista eroa ei ole. Nimi on yhtä kuin Kṛṣṇa. Meillä on kieli ja jos käytämme sitä Hare Kṛṣṇan toistamiseen, olemme heti yhteydessä Itse Kṛṣṇaan, sillä nimi Kṛṣṇa on sama kuin Kṛṣṇan persoona. Saatamme luulla, että Kṛṣṇa on meistä valtavan kaukana, mutta Hän on meidän sisimmässämme. Hän on kaukana mutta samalla kaikkein lähimpänä. Vaikka uskoisimmekin, että Hän on meistä hyvin kaukana, Hänen nimensä on lähellä. Voimme lausua sanat ”Hare Kṛṣṇa” ja Kṛṣṇa on heti luonamme. Kṛṣṇa on näin helposti saavutettavissa, eikä tähän ole mitään tarkkoja sääntöjä. Voimme toistaa pyhää nimeä koska tahansa ja saada Kṛṣṇan heti. Millainen onkaan Kṛṣṇan armo!

Siksi Caitanya Mahāprabhu sanoo: etādṛśī tava kṛpā bhagavan mamāpi durdaivam īdṛśam ihājani nānurāgaḥ. ”Rakas Herrani, olet suonut minulle hyvät mahdollisuudet saadakseni yhteyden Sinuun, mutta olen huono-onninen eikä minulla ole kiintymystä näihin asioihin. Olen kiintynyt moneen muuhun asiaan, mutta minulla ei ole viehtymystä Hare Kṛṣṇan laulamiseen. Se on huonoa onneani.” Kṛṣṇa on jalomielinen ja tulee luoksemme nimensä värähtelynä, missä on kaikki Hänen mahtinsa, ja jos olemme yhteydessä tuohon nimeen, saamme kaikki sen suomat siunaukset. Siitäkään huolimatta me emme innostu toistamaan Hare Kṛṣṇa -mantraa. Se on meidän huonoa onneamme.

Vaarat, vastoinkäymiset tai katastrofit eivät koskaan häiritse bhaktaa. Hän on niistä jopa hyvillään. Koska hän on antautunut sielu, hän tietää, että niin vaarat kuin ilotkin ovat kumpikin absoluuttisen Kṛṣṇan erilaisia puolia. Śāstroissa sanotaan, että uskonto ja uskonnottomuus, jotka ovat toistensa täydellisiä vastakohtia, ovat Jumalan etu- ja selkäpuoli. Onko Jumalan etu- ja selkäpuolella kuitenkaan mitään eroa? Jumala on absoluuttinen ja siksi bhakta ei häiriinny vaaran tai rikkauksien keskellä, sillä hän ymmärtää niiden olevan Kṛṣṇa.

Kun bhakta on vaarassa, hän ajattelee, että Kṛṣṇa on ilmestynyt hänen eteensä vaaran muodossa. Hahmossaan Nṛsiṁhadevana Herra oli vaarallinen demoni Hiraṇyakaśipulle, mutta sama Nṛsiṁhadeva oli antautuneen Prahlāda Mahārājan ylin ystävä. Jumala ei ole koskaan vaarallinen palvojalleen, eikä palvoja pelkää vaaroja, sillä hän luottaa siihen, että vaarat ovat vain yksi Jumalan piirteistä. Miksi pelkäisin, olen antautunut Hänelle, bhakta ajattelee.

Siksi Kuntīdevī sanoo: vipadaḥ santu. ”Tulkoot onnettomuudet.” Vipadaḥ santu tāḥ śaśvat. ”Tapahtukoot nuo onnettomuudet aina vain uudelleen.” Koska hän tietää kuinka muistaa Kṛṣṇa kaikissa tilanteissa, hän toivottaa vaaran tervetulleeksi. ”Rakas Herrani”, hän sanoo. ”Minä toivotan vaaran tervetulleeksi, sillä vaaran hetkellä minä muistan Sinut.” Prahlāda Mahārāja ajatteli aina Kṛṣṇaa, kun hänen isänsä pakotti hänet vaaroihin. Jos kohtaamme vaaran ja se antaa meille aiheen muistaa Kṛṣṇan, se on tervetullutta. ”Saan tämän tilaisuuden Kṛṣṇan muistamiseen.” Miksi se on hyvä? Se on hyväksi, koska Kṛṣṇan näkeminen tai Kṛṣṇan muistaminen tarkoittaa, että me edistymme henkisessä elämässä niin, ettei meidän enää tarvitse kohdata näitä vaaroja. Tyaktvā dehaṁ punar janma naiti mām eti so ’rjuna (Bhagavad-gītā 4.9). Kṛṣṇa-tietoisuudessa edistyminen tarkoittaa, että jätettyään ruumiinsa bhaktan ei tarvitse enää syntyä uudelleen aineelliseen maailmaan (punar janma naiti). Se on toivottavaa.

Ajatellaanpa, että elämäni on hyvin miellyttävää juuri nyt. Aineellinen ruumiini on voimissaan, mutta kuolema tulee ja sen myötä uusi syntymä. Mitä hyötyä oli miellyttävästä tilastani, jos senhetkisen ruumiin jätettyäni joudun syntymään kissaksi tai koiraksi? Kuolema on varmaa ja kuoleman jälkeen on hyväksyttävä uusi ruumis. Me emme voi olla varmoja millaisen uuden ruumiin saamme, mutta saamme tietää sen śāstroista eli Veda-kirjallisuudesta. Śāstroissa sanotaan, että mielenlaatumme mukaan saamme tietyn ruumiin. Voin elää miellyttävää elämää, mutta jos mielenlaatu on kuin koiran, synnyn seuraavassa elämässä koiraksi. Mitä hyötyä siis on miellyttävästä elämästä? Voin elää miellyttävää elämää kaksikymmentä, kolmekymmentä vai viisikymmentä vuotta tai enintään sata vuotta. Mutta mitä hyötyä siitä on, jos mielenlaatuni ruumiini jättäessäni määrää minut syntymään kissaksi, koiraksi tai hiireksi? Ihmiset eivät ajattele tätä. Varsinkin nykyaikana he ajattelevat, että nyt kun he ovat hyvässä asemassa, heillä on tarpeeksi rahaa ja hieno talo, mukavuuksia ja tarpeeksi ruokaa, heidän on nautittava elämästään niin kauan kun he elävät. He eivät ajattele syntyvänsä uudelleen, kun ruumis kuolee. Tämä on nykyajan hedonistista filosofiaa, mutta se ei vastaa tosiasioita.

Kuntī sitävastoin on tietoinen syntymästä ja kuolemasta ja haluaa eroon siitä. Siitä ovat osoituksena sanat apunar bhava- śanam. Jos ihminen näkee aina Kṛṣṇan, hän on Kṛṣṇa-tietoinen, sillä Kṛṣṇa-tietoisuus tarkoittaa Kṛṣṇan jatkuvaa ajattelemista. Tietoisuuden tulee uppoutua ajattelemaan Kṛṣṇaa. Henkinen opettaja antaa oppilaille erilaista tehtävää Kṛṣṇa-tietoisuudessa. He voivat esimerkiksi henkisen opettajan ohjauksessa myydä Kṛṣṇa-tietoisina kirjoja. Jos oppilas ajattelee, että kirjojen myyntiin käytetty energia pitäisi käyttää korujen myymiseen, se ei ole kovin hyvä ajatus. Silloin oppilaista tulisi vain korumyyjiä. Meidän on oltava varuillamme, ettemme menetä tietoisuuttamme Kṛṣṇasta. Vaikka joutuisimme kokemaan vaaroja ja kärsimystä Kṛṣṇa-tietoisuudessamme, meidän on siedettävä se. Meidän tulee toivottaa vaarat tervetulleiksi ja rukoilla arvostavasti Kṛṣṇan apua.

Miten meidän tulee rukoilla? Tat te ’nukampāṁ susamīkṣamānāḥ. ”Rakas Herra, Sinun suuresta armostasi olen joutunut vaaralliseen tilanteeseen.” Bhakta näkee tilanteen tällaisessa valossa. Hän ei pidä vaaraa vaarana. Hän ajattelee, että se on Kṛṣṇan armoa. Minkälaista armoa? Bhuñjāna evātma-kṛtaṁ vipākam. ”Menneiden tekojeni vuoksi minun oli määrä kärsiä hyvin paljon. Sinä vähennät kärsimystäni ja annat siitä vain pienen määrän.” Toisin sanoen Kṛṣṇan armosta bhakta joutuu kokemaan vain hitusen rangaistustaan.

Oikeudessa joku tärkeä mies voidaan todeta syyllistyneen rikokseen ja tuomari määrää hänet korvaamaan satoja tuhansia dollareita, koska arvioi että syyllinen pystyy maksamaan. Tuomari saattaa sanoa miehelle, että riittää jos tämä maksaa vain sentinkin. Sekin on rangaistus, vaikkakin hyvin minimoitu. Vastaavasti meidän on kärsittävä menneistä teoistamme. Se on tosiasia, emmekä voi välttää sitä. Karmāṇi nirdahati kintu ca bhakti-bhājām (Brahma-saṁhitā 5.54). Kṛṣṇa-tietoisina antaumuksellista palvelua harjoittavien rangaistukset minimoidaan. Esimerkiksi jonkun kohtalona olisi saattanut olla tuleminen murhatuksi veitsellä. Sen sijaan hän saakin nyt vain pienen viillon sormeensa. Tällä tavalla antaumuksellisen palvelun harjoittajien karma minimoidaan. Herra Kṛṣṇa vakuuttaa palvojilleen: ahaṁ tvāṁ sarva-pāpebhyo mokṣayiṣyāmi. ”Minä suojelen sinua menneiden tekojesi vaikutuksilta.” Jos bhaktan menneisyydessä on raskasta rikollisuutta, hän saattaa surmatuksi tulemisen sijasta saada vain pienen haavan sormeensa. Miksi bhaktan siis pitäisi pelätä mitään vaaroja?

Meidän on oltava riippuvaisia vain Kṛṣṇa-tietoisuudesta, sillä jos elämme tietoisina Kṛṣṇasta kaikissa olosuhteissa, emme palaa takaisin aineelliseen maailmaan (apunar bhava-darśanam). Jos aina vain ajattelemme Kṛṣṇaa, näemme Kṛṣṇan, luemme Kṛṣṇasta, työskentelemme Kṛṣṇalle ja jotenkin pysymme tietoisina Kṛṣṇasta, hyödymme siten, että säästymme syntymästä uudelleen aineelliseen maailmaan. Se on suuri hyöty. Mutta jos meistä tulee hieman mukavuudenhaluisia muiden, aineellisten tekojen seurauksesta ja unohdamme Kṛṣṇan ja meidän on synnyttävä uudelleen, mitä hyötyä siitä oli? Meidän on oltava hyvin varovaisia. Meidän on toimittava siten, että Kṛṣṇa-tietoisuutemme ei missään olosuhteissa häiriinny, vaikka joutuisimme kärsimäänkin. Tämä on Kuntīdevīn neuvo.

Edellisissä säkeissä on kuvattu, kuinka Pāṇḍavat joutuivat lukuisiin vaaroihin ennen voittoaan Kurukṣetran sodassa. Heille annettiin myrkkyä, heidät laitettiin asumaan tulenarkaan rakennukseen, joka sitten sytytettiin palamaan, ja joskus he joutuivat kohtaamaan ihmissyöjädemoneja. He menettivät kuningaskuntansa, vaimonsa ja asemansa ja joutuivat pakenemaan metsään. Mutta kaikissa näissä tilanteissa Kṛṣṇa oli heidän kanssaan. Kun Kauravat yrittivät riisua Draupadīn alastomaksi, Kṛṣṇa jatkoi Draupadīn saria ja säilytti hänen kunniansa. Kṛṣṇa oli aina heidän kanssaan.

Kun Pāṇḍavat menivät tapaamaan kuolevaa Bhīṣmadevaa, tämä sanoi itkien: ”Nämä nuorukaiset ovat kaikki hyvin hurskaita. Mahārāja Yudhiṣṭhira, veljeksistä vanhin, on hurskastakin hurskaampi. Häntä kutsutaan Dharmarājaksi, uskonnon kuninkaaksi. Bhīma ja Arjuna ovat kummatkin bhaktoja ja he ovat sellaisia sotureita, että kumpikin heistä voi tappaa tuhansia vihollisia. Heidän vaimonsa Draupadī on itse onnenjumalatar ja on määrätty, että siellä missä hän on, ei ole pulaa ruoasta. He muodostavat ihanteellisen yhdistelmän ja lisäksi Kṛṣṇa on aina heidän kanssaan. Mutta silti he kärsivät.” Sitten hän alkoi itkeä. ”En tiedä mikä on Kṛṣṇan suunnitelma, kun tällaisetkin hurskaat bhaktat joutuvat kärsimään.”

Siksi meidän ei pidä ajatella, että koska minusta on tullut bhakta, enää ei tule olemaan vaaroja tai kärsimystä. Prahlāda Mahārāja kärsi ankarasti ja niin kärsivät Pāṇḍavat ja Haridāsa Ṭhākura. Kärsimykset eivät saa häiritä meitä. Meillä on oltava vahva usko, varma vakaumus siitä, että Kṛṣṇa on paikalla ja suojelee meitä. Älkää yrittäkö turvautua mihinkään muuhun kuin Kṛṣṇaan. Ottakaa aina turvaa vain Kṛṣṇasta.

Bhagavad-gītāssa Kṛṣṇa sanoo: kaunteya pratijānīhi na me bhaktaḥ praṇaśyati. ”Rakas Arjuna, voit julistaa maailmalle, että Minun palvojani ei milloinkaan tuhoudu.” Nyt voimme kysyä, miksi Kṛṣṇa pyysi Arjunaa julistamaan tämän? Miksi Hän ei julistanut sitä Itse? Vastaus on se, että jos Kṛṣṇa olisi julistanut sen, se ei olisi aivan varmaa, sillä Kṛṣṇa rikkoo joskus lupauksensa. Kṛṣṇan palvojan antama lupaus sitävastoin pitää aina. Kṛṣṇa huolehtii siitä. ”Minun palvojani on antanut lupauksen. Minun on huolehdittava siitä, että hänen sanansa pitää.” Tämä on Kṛṣṇan asema, sillä Hän on kiintynyt palvojiinsa. Siksi Kṛṣṇa sanoi: ”Julista sinä lupaukseni. Jos Minä julistan, ihmiset eivät ehkä usko, mutta jos sinä sanot, he uskovat, sillä sinä olet Minun palvojani.” Vaikka Kṛṣṇa rikkoisikin oman lupauksensa, Hän haluaa, että Hänen palvojansa antamat lupaukset pitävät.

Meidän on siksi ryhdyttävä Kṛṣṇa-tietoisuuteen ja pysyttävä tietoisina Kṛṣṇasta kaikissa olosuhteissa, kaikkein vaarallisimmissakin tilanteissa. Meidän on luotettava Kṛṣṇan lootusjalkoihin ja silloin vaarat väistyvät.