Elävä olento on hukassa jos hän ei enää omista mitään. Hän ei siksi sanan varsinaisessa merkityksessä voi olla kieltäymyksellinen, vaan luopuu jostakin vain saadakseen tilalle jotain arvokkaampaa. Oppilas luopuu lapsellisista taipumuksistaan saadakseen hyvän koulutuksen. Palvelija luopuu työstään saadakseen paremman toimen. Eikä Kṛṣṇa-bhaktakaan luovu aineellisesta maailmasta tyhjän takia vaan saavuttaakseen jotakin todellista ja henkisesti arvokasta. Śrīla Rūpa Gosvāmī, Śrīla Sanātana Gosvāmī ja Śrīla Raghunātha dāsa Gosvāmī sekä muut Herra Caitanyan seuraajat luopuivat maallisesta loistosta ja vauraudesta ryhtyäkseen palvelemaan Herraa, vaikka he olivat maallisessa mielessä korkea-arvoisia. Rūpa ja Sanātana olivat Bengalin hallituksen ministereitä ja Śrīla Raghunātha dāsa Gosvāmī oli suuren zamindarin poika. He luopuivat silti kaikesta omaisuudestaan saadakseen tilalle jotain huomattavasti arvokkaampaa. Kṛṣṇa-bhaktoilla ei yleensä ole maallista omaisuutta vaan Herran lootusjalat ovat heidän salainen aarrekammionsa. Tähän yhteyteen sopii hyvin eräs viehättävä kertomus Śrīla Sanātana Gosvāmīsta. Sanātana kantoi mukanaan viisastenkiveä ja kerran hän heitti sen sitten roskatunkioon. Sieltä muuan varaton poimi sen itselleen, mutta alkoi myöhemmin ihmetellä, miksi tuollainen aarre oli heitetty pois. Hän pyysi sitten Śrīla Sanātana Gosvāmīlta kaikkein arvokkainta aarretta ja silloin Sanātana Gosvāmī opetti hänet laulamaan pyhää nimeä.

Akiñcanalla tarkoitetaan ”ihmistä, jolla ei ole mitään aineellista annettavaa”. Todellinen Kṛṣṇa-bhakta eli mahātma ei anna kenellekään mitään aineellista, sillä hän on jo luopunut kaikesta maallisesta omaisuudesta. Hän voi kuitenkin lahjoittaa pyytäjälle kaikkein suurimman omaisuuden, nimittäin persoonallisen Jumalan, joka on aidon Kṛṣṇan palvojan ainoa omaisuus. Sanātana Gosvāmī ei enää pitänyt viisastenkiveä omaisuutenaan, sillä muuten hän ei olisi heittänyt sitä roskakasaan. Tämä esimerkki on tarkoitettu osoittamaan erityisesti aloitteleville bhaktoille, että aineelliset toiveet ja henkinen kehitys eivät sovi yhteen. Siihen asti kun ihminen ei pysty näkemään kaikkea suhteessa Korkeimpaan Herraan, hänen täytyy tehdä ero aineen ja hengen välillä. Śrīla Sanātana Gosvāmīn kaltainen henkinen opettaja pystyi kyllä itse näkemään kaiken olevan henkistä, mutta hän antoi käytöksellään esimerkin niille, joilta puuttuu henkinen näkökyky.

Aineellisen näkemyksen ja aineellisen kulttuurin eteneminen on suuri este henkiselle kehitykselle. Aineellinen kehitys sitoo elävän olennon aineelliseen kehoon, mistä seuraa monia kärsimyksiä. Aineellisesta kehityksestä käytetäänkin nimitystä anartha eli epätoivottu asia, ja sitä se todella on. Nyky-yhteiskunnassa käytetään esimerkiksi kalliita huulipunia ja muita täysin tarpeettomia tuotteita, jotka kaikki ovat seurausta aineellisesta elämänkäsityksestä. Kun ihminen kiinnittää huomionsa noihin monenlaisiin epätoivottuihin asioihin, hän tuhlaa voimansa eikä saavuta henkistä oivallusta, ihmiselämän tärkeintä välttämättömyyttä. Ihmisen yritys valloittaa kuu on toinen esimerkki voimavarojen tuhlaamisesta, sillä vaikka kuu saavutettaisiinkin, sen avulla ei ratkaistaisi ihmiselämän ongelmia. Herran antaumuksellisia palvojia kutsutaan akiñcanoiksi, sillä heillä ei ole käytännöllisesti katsoen mitään aineellista omaisuutta. Aineellinen omaisuus on aineellisen luonnon kolmen eri laadun tuotetta ja se vain estää henkisen energian kehittymistä. Mitä vähemmän meillä siis on aineellisen luonnon tuotteita, sitä paremmat mahdollisuudet meillä on edistyä henkisessä elämässä.

Jumaluuden Ylimmällä Persoonallisuudella ei ole suoraa yhteyttä aineellisiin toimintoihin. Kaikki Hänen tekonsa, jopa tässä aineellisessa maailmassa suoritetut, ovat henkisiä ja aineellisen luonnon laatujen vaikutuksen ulottumattomissa. Kṛṣṇa sanoo Bhagavad-gītassa, että kaikki Hänen tekonsa ovat yliaistillisia, jopa Hänen saapumisensa tähän maailmaan ja poistumisensa täältä. Se joka tietää tämän täydellisesti, ei synny uudelleen aineelliseen maailmaan vaan palaa takaisin kotiin, takaisin Jumaluuteen.

Aineellinen sairaus johtuu elävän olennon halusta hallita aineellista luontoa ja nauttia siitä. Tuo halu puolestaan on seurausta aineellisen luonnon kolmen eri laadun vuorovaikutuksesta, eivätkä Herra ja Hänen palvojansa ole kiintyneitä niiden luomiin harhanomaisiin nautintoihin. Herraa palvojineen kutsutaan sen vuoksi nivṛtta-guṇa-vṛttoiksi. Korkein Herra Itse on täydellinen nivṛtta-guṇa-vṛtti, sillä Hän ei joudu milloinkaan aineellisten luonnonlaatujen lumoihin, kun taas elävät olennot ovat taipuvaisia lankeamaan ja jotkut heistä ovat aineellisen energian harhanomaisen viehätysvoiman kahleissa.

Koska Herra on palvojiensa omaisuutta ja bhaktat vuorostaan kuuluvat Herralle, voimme tehdä sen luonnollisen johtopäätöksen, että bhaktat ovat varmasti aineellisen luonnon laatujen ulottumattomissa. Puhtaat antaumukselliset palvojat ovat erilaisia kuin ne epäpuhtaat palvojat, jotka kääntyvät Herran puoleen vain saadakseen huojennusta kärsimyksiinsä tai köyhyyteensä tai tulevat temppeliin vain täyttääkseen uteliaisuutensa ja spekuloinninhalunsa. Puhtaat Kṛṣṇa-bhaktat ja Herra ovat yliaistillisella tavalla kiintyneitä toisiinsa. Muiden kuin bhaktojensa kanssa Herralla ei ole mitään vastavuoroista suhdetta, ja sen vuoksi Häntä kutsutaan ātmārāmaksi, itseriittoiseksi. Itseriittoisuudessaan Hän on kaikkien niiden monistien Herra, jotka pyrkivät sulautumaan Hänen olemassaoloonsa. Nuo monistit sulautuvat Herran sädehohtoon, nimittäin brahmajyotiin, mutta Kṛṣṇa-bhaktat ottavat osaa Jumalan yliaistillisiin leikkeihin, joita ei koskaan pidä erehtyä luulemaan aineellisiksi.

Aineellinen köyhyys on bhaktan ensimmäinen edellytys. Sitä joka ei omista mitään aineellisessa maailmassa, mutta jolla on Kṛṣṇa, kutsutaan akiñcanaksi. Sana akiñcana tarkoittaa ”sitä joka on menettänyt kaiken aineellisen omaisuutensa.” Siihen asti kun meillä on pienikin kuvitelma tulla onnelliseksi aineellisesti tavalla tai toisella, meidän on hyväksyttävä aineellinen ruumis. Luonto on ystävällinen ja antaa meille Herran ohjauksessa aineellisiin nautinnontoiveisiin soveltuvan kehon. Koska Herra asuu jokaisen sydämessä, Hän tietää kaiken. Hän antaa meille uuden aineellisen ruumiin, kun saa tietää, että haluamme vielä jotain aineellista. ”Ole hyvä, tässä on.” Kṛṣṇa haluaa, että meillä on kaikki mahdollinen kokemus, jotta voimme ymmärtää, ettei aineellisesti voi koskaan tulla onnelliseksi. Se on Kṛṣṇan toive.

Koska olemme osasia täydellisen vapaasta Kṛṣṇasta, meilläkin on vapaus, vaikkakin vähäinen. Suolan määrä tipassa merivettä ei ole verrattavissa valtameren suolamäärään, mutta kemiallisesti niillä ei ole eroa. Kaikki mitä meissä on vähäisessä määrin, on Kṛṣṇassa täydellisenä (janmādy asya yataḥ). Meillä on esimerkiksi taipumus varastaa, ottaa jotain mikä kuuluu toisille. Miksi? Koska Kṛṣṇalla on sama ominaisuus. Ellei taipumusta varastamiseen olisi Absoluuttisessa Totuudessa, ei sitä olisi meissäkään. Kṛṣṇa tunnetaan ”voivarkaana”. Kun Kṛṣṇa varastaa, se on kuitenkin aivan eri asia kuin jos me varastamme. Koska me olemme aineellisuuden likaamia, meissä varastamistaipumus on inhottava, kun taas henkisellä, absoluuttisella tasolla varastaminen on niin hienoa, että se on nautittavaa. Äiti Yaśodā nauttii Kṛṣṇan varastelusta. Tämä on ero aineellisen ja henkisen välillä.

Kaikki henkiset teot ovat läpeensä hyviä ja kaikki aineelliset teot ovat läpeensä huonoja. Tämä on ero henkisen ja aineellisen välillä. Tämän maailman niin sanottu moraalisuus ja hyvyys on läpeensä huonoa, mutta henkisessä maailmassa niin sanottu moraalittomuuskin on hyvä asia. Tämä meidän on ymmärrettävä. Tanssiminen toisten miesten vaimojen kanssa yösydännä, on moraalitonta, ainakin vedalaisen mittapuun mukaan. Tänä päivänäkään intialaisen nuoren naisen ei sallita mennä miehen kanssa tanssimaan yöllä. Śrīmad-Bhāgavatamista saamme lukea, että kun gopīt, Vṛndāvanan nuoret paimentytöt, kuulivat Kṛṣṇan huilunsoiton, he kiiruhtivat tanssimaan Hänen kanssaan. Aineellisen käsityksen mukaan se on moraalitonta, mutta henkisestä näkökulmasta se on mitä korkeinta moraalia. Caitanya Mahāprabhu sanoi: ramyā kācid upāsanā vraja-vadhū- vargeṇa yā kalpitā. ”Ei ole olemassa parempaa tapaa palvella kuin se, jolla vraja-vadhūt, Vṛndāvanan neidot palvelivat.” Kun Caitanya Mahāprabhu oli hyväksynyt kieltäymyksen elämänvaiheen, Hän vältti tarkasti seurustelua naisten kanssa. Edes perhe-elämänsä aikana Hän ei pilaillut naisten kanssa. Hän oli hyvin huumorintajuinen, mutta vain miesten kanssa, ei koskaan naisten. Vain kerran Hän puhui pilaillen vaimolleen Viṣṇupriyālle. Kun Śacīmātā, Herra Caitanyan äiti, etsi jotakin, Herra Caitanya sanoi: ”Ehkä sinun miniäsi on vienyt sen.” Hänen elämässään tämä on ainut kerta, kun Hän laskee leikkiä naisen kanssa. Hän oli tässä asiassa erittäin tarkka. Kun Hän oli hyväksynyt sannyāsan, kieltäymyksen elämänvaiheen, yksikään nainen ei saanut tulla Hänen lähelleen osoittamaan kunnioitustaan. Naisten oli kumarrettava Häntä etäältä. Siitä huolimatta Caitanya Mahāprabhu sanoi: ramyā kācid upāsanā vraja- vadhū-vargeṇa yā kalpita. ”Ei ole olemassa parempaa palvelua kuin Vṛndāvanan neitojen.” Mitä he sitten tekivät? He halusivat rakastaa Kṛṣṇaa, kaiken uhallakin. Eikä se ole koskaan moraalitonta.

Se mikä on suhteessa Kṛṣṇaan, ei voi olla moraalitonta. Toisena esimerkkinä voidaan mainita, kuinka Herra Kṛṣṇa inkarnaatiossaan Nṛsiṁhadevana tappoi Hiraṇyakaśipun, Prahlāda Mahārājan isän, kun Prahlāda katseli vastuttelematta vierestä. Onko sellainen moraalista? Kuka haluaisi nähdä oman isänsä surmattavan? Kuka ei vastustelisi? Näin kuitenkin kävi. Eikä siinä kaikki, Prahlāda Mahārāja teki vielä kukkaseppeleenkin ripustettavaksi tappajan kaulaan. ”Rakas Herra Tappaja”, hän sanoi, ”ota vastaan tämä kukkaseppele. Olet surmannut isäni ja tehnyt sen hyvin.” Tämä on ymmärrettävä henkisessä valossa. Jos isä joutuu hyökkäyksen kohteeksi ja hänet ollaan aikeissa surmata, lapsen on vastusteltava ja huudettava apua. Mutta koska Kṛṣṇa Herra Nṛsiṁhadevana surmasi Prahlāda Mahārājan isän, Prahlāda antoi tappajalle kukkaseppeleen. ”Parahin Herra, nyt kun isäni on surmattu, kaikki ovat onnellisia. Älä ole enää vihainen”, Prahlāda sanoi Nṛsiṁhadevalle, kun hänen isänsä oli kuollut.

Sādhu eli pyhimys ei koskaan hyväksy tappamista, ei edes eläimen tappamista, mutta Prahlāda Mahārāja sanoi: modeta sādhur api vṛścika-sarpa-hatya. ”Pyhimyskin on iloinen, kun käärme tai skorpioni surmataan.” Skorpioni tai käärme ovat myös eläviä olentoja, eikä sādhu ole koskaan tyytyväinen, kun hän näkee toisen elävän olennon surmaamisen, mutta Prahlāda Mahārāja sanoi, että sādhukin on iloinen, kun käärme tai skorpioni surmataan. ”Isäni oli aivan kuin käärme tai skorpioni ja nyt kun hänet on surmattu, kaikki ovat onnellisia.” Hiraṇyakaśipu oli erittäin vaarallinen demoni, joka piinasi bhaktoja. Kun sellainen demoni saa surmansa pyhimyksetkin ovat tyytyväisiä, vaikka he eivät toivokaan kenenkään kuolemaa. Vaikka näyttää siltä, että Herra Kṛṣṇa tai Prahlāda Mahārāja toimivat moraalittomasti, he toimivat korkeimman moraalin mukaan.

Kṛṣṇa on akiñcana-vitta, ainut lohtu niille, jotka ovat menettäneet kaiken aineellisen. Caitanya-caritāmṛtassa Herra Kṛṣṇa sanoo: ”Jos joku haluaa Minut, mutta samalla myös aineellista menestystä, hän on typerys.” Kṛṣṇa on varsin ystävällinen, sillä jos joku haluaa aineellista menestystä mutta haluaa olla myös Kṛṣnan palvoja, Kṛṣṇa saa hänet epäonnistumaan aineellisessa maailmassa. Siksi ihmiset ovat hyvin peloissaan Kṛṣṇa-tietoisiksi tulemisen suhteen. ”Minun aineellinen menestykseni saattaa olla pian mennyttä”, he tuumivat.

Yleensä kirkkoon tai temppeliin mennään rukoilemaan Jumalalta aineellisia rikkauksia. ”Jumala, anna meille meidän jokapäiväinen leipämme.” Vaikka jotkut lähestyvät Jumalaa mielessään aineellinen hyöty: Jumala anna minulle sitä, anna minulle tätä, heitä pidetään silti hurskaina, sillä he lähestyvät toiveineen Jumalaa, aivan toisin kuin ateistit, jotka eivät koskaan lähesty Häntä. Ateisti ihmettelee, miksi hänen pitäisi lähestyä Jumalaa. ”Minä luon oman rikkauteni ja tieteen kehittyessä tulen onnelliseksi.” Se joka ajattelee, että menestyäkseen hänen on turvauduttava omaan voimaansa ja omaan tietoonsa, on duṣkṛtī, kaikkein syntisin, mutta ne jotka ajattelevat, että heidän menestyksensä riippuu Jumalasta, ovat jumalaisia.

On tosiasia, että ilman Jumalan suostumusta mitään ei voida saavuttaa. Tāvat tanur idaṁ tanūpekṣitānām. Olemme kehittäneet monia menetelmiä, joilla voimme vastavaikuttaa kärsimyksiä, mutta jos Jumala ei salli helpotusta kärsimyksiimme, me epäonnistumme. Sairaalla ihmisellä voi olla erittäin hyvää lääkettä ja hyvä lääkäri, mutta jos lääkäriltä kysytään, voiko hän mennä takuuseen potilaansa elämästä, lääkäri sanoo aina: ”Ei, en voi. Yritän vain parhaani, muuta en voi.” Älykäs lääkäri tietää, että menestys on aina kiinni Jumalasta ja hän itse on vain väline. ”Jos Jumala ei halua potilaan elävän, silloin kaikki lääkkeeni ja tieteellinen lääketieteen tuntemukseni ovat turhia.”

Kṛṣṇa suo viime kädessä menestyksen. Typerät eivät tiedä sitä ja heitä kutsutaan sanalla mūḍha. He eivät tiedä, että olivatpa heidän tekonsa kuinka hyviä tahansa, ne ovat epäonnistumisia ellei Jumala ole niitä hyväksynyt. Bhakta sitävastoin ajattelee, että hän voi kyllä yrittää tulla mahdollisimman onnelliseksi saamansa älyn turvin, mutta ilman Kṛṣṇan suostumusta, hän ei voi koskaan olla onnellinen. Jumalalle antautuneen ja antaumuksettoman välillä on tämä ero.

Kuten aiemmin mainittiin, Kṛṣṇa sanoo, että ihminen joka yrittää lähestyä Häntä tullakseen Kṛṣṇa-tietoiseksi, mutta samaan aikaan haluaa myös aineellista onnea, ei ole kovin älykäs. Hän tuhlaa aikaansa. Meidän tärkein tehtävämme on tulla Kṛṣṇa-tietoisiksi. Se on tärkeintä ihmiselämässä. Jos tuhlaamme aikaa aineelliseen kehitykseen ja unohdamme Hare Kṛṣṇa -mantran lausumisen, kyseessä on suuri menetys. Siksi Kṛṣṇa sanoo: āmi – vijña, ei mūrkhe ’viṣaya’ kena dibā (Cc.Madhya 22.39). ”Joku roisto saattaa pyytää Minulta aineellista vaurautta vastalahjaksi antaumuksellisesta palvelemisesta. Miksi antaisin hänelle aineellista rikkautta? Otan häneltä pois senkin, mitä hänellä jo on.”

Kun menetämme aineelliset varamme, olemme hyvin murheellisia. Kyseessä on eräänlainen testi. Kṛṣṇa Itse sanoi sen Yudhiṣṭhira Mahārājalle, kun tämä ihmetteli: ”Kṛṣṇa, olemme täysin riippuvaisia Sinusta, mutta joudumme silti kärsimään aineellisesti. Meiltä on riistetty kuningaskuntamme, vaimoamme on loukattu ja vihollisemme yrittivät murhapolttaa meidät. Miksi niin kävi?” Kṛṣṇa vastasi: yasyāham anugṛhṇāmi hariṣye tad-dhanaṁ śanaiḥ ”Kyllä, teen tuon aivan ensimmäisenä. Jos erityisesti suosin jotakuta, otan pois kaikki hänen tulonlähteensä ja asetan hänet suuriin vaikeuksiin.” Kṛṣṇa voi olla sillä tavalla hyvin vaarallinen.

Minulla on tästä omaa kokemusta. En halua kertoa koko tarinaa, mutta sain juuri näin kokea Kṛṣṇan erityisen suosionosoituksen. Kun olin 25-vuotias, Guru Mahārājani, henkinen opettajani määräsi minua julistamaan Kṛṣṇa-tietoisuutta. Minä ajattelin, että minusta on ensin tultava rikas ja sitten voin käyttää rahat saarnaustyön kustantamiseen. Minulla oli hyvät mahdollisuudet tulla rikkaaksi liikemieheksi. Eräs astrologi kertoi minulle, että minusta olisi pitänyt tulla yhtä rikas kuin Intian rikkaimmasta miehestä. Siihen oli hyvät mahdollisuudet. Olin suuren kemiantehtaan johtaja. Aloitin sitten oman tehtaan ja liiketoimet kukoistivat, mutta kuinka ollakaan kaikki romahti ja minut pakotettiin toteuttamaan Guru Mahārājani määräyksiä. Kun kaikki aineelliset varani oli viety, silloin minä lähestyin Kṛṣṇaa ja sanoin: ”Sinä olet ainut turva.” Siksi Kṛṣṇa on akiñcana-vitta eli kurjuutta kärsivän omaisuutta. Kun ihminen menettää kaikki aineelliset rikkaudet, silloin hän kääntyy Kṛṣṇan puoleen. Ja nyt ymmärrän, että en menettänyt vaan voitin.

Aineellisten rikkauksien menettäminen Kṛṣṇan vuoksi ei ole mikään menetys vaan pikemminkin suuri voitto. Kun ihmisestä tulee akiñcana eli kun hän ei omista mitään, Kṛṣṇasta tulee hänen rikkautensa. Narottama dāsa Ṭhākura ilmaisee tämän sanoessaan:

”Sinulta minulla ei ole mitään saatavaa. En omista mitään. Sinä olet ainut minkä omistan, ole kiltti äläkä unohda minua.”

Tämä on hieno asenne. Kun ihminen ei luota mihinkään aineelliseen vaan Kṛṣṇaan, hän on saavuttanut ensiluokkaisen Kṛṣṇa-tietoisuuden. Siksi Kṛṣṇaa nimitetään akiñcana-vittaksi. ”Kun ihminen kärsii aineellista kurjuutta, Sinä olet ainut rikkaus.” Namo ’kiñcana-vittāya nivṛtta-guṇa-vṛttaye. ”Kun hyväksymme Sinut ainoaksi omaisuudeksi, vapaudumme heti aineellisessa luonnossa tapahtuvasta toiminnasta.” Eli hyväksymällä Kṛṣṇa tällä tavalla voidaan saavuttaa ylimaallinen. Ātmārāmāya. ”Tuolloin ihminen on iloinen Kṛṣṇasta. Kṛṣṇa, Sinä olet iloinen Itsessäsi ja se joka antautuu Sinulle, tulee myös onnelliseksi, kuten Sinä. Hän on täysin henkeä, sielu. Meillä sitävastoin on ruumis, joka on eri kuin me itse. Minä olen sielu ja omistan aineellisen ruumiin. Kun tulemme riippuvaisiksi Kṛṣṇasta, joka on täysin Itsessään tyytyväinen, voimme olla yhtä tyytyväisiä omassa itsessämme kuin Kṛṣṇa.”

Kaivalya-pataye namaḥ. Māyāvādīt eli monistit haluavat sulautua yhdeksi Korkeimman kanssa. Korkein on tyytyväinen itsessään ja he haluavat tulla sellaisiksi sulautumalla Korkeimpaan. Filosofia Kṛṣṇa-tietoisuudesta on samanlainen, mutta sen sijaan, että sulautuisimme yhdeksi Kṛṣṇan kanssa, olemme Hänestä riippuvaisia. Se on todellista ykseyttä. Jos suostumme seuraamaan Kṛṣṇan määräyksiä sovussa Hänen kanssaan, me elämme Hänen kanssaan täydellisessä ykseydessä.

Māyāvādīt ajattelevat, etteivät he halua säilyttää erillistä yksilöllisyyttään ja haluavat sulautua Korkeimpaan. Se ei ole kuitenkaan mahdollista. Olemme alusta asti Kṛṣṇan erillisiä osasia. Kṛṣṇa sanoo Bhagavad-gītāssa: ”Rakas Arjuna, sinun on ymmärrettävä, että Minä ja kaikki taistelukentälle kokoontuneet olimme yksilöitä ennen, olemme yksilöitä nyt ja olemme yksilöitä tulevaisuudessa.”

Nityo nityānāṁ cetanaś cetanānām. Kṛṣṇa on korkein nitya eli elinvoima lukemattomien elinvoimien keskuudessa. Meitä eläviä olentoja (jīva) on rajattomasti (ananta); meidän määräämme ei voi laskea. Kṛṣṇakin on elävä olento, mutta Hän on heistä etumaisin, ylin elävä olento. Se on ero. Johtajalla voi olla paljon seuraajia. Kṛṣṇa, joka on ylin elävä olento, on ylin johtaja ja me olemme alamaisia, riippuvaisia eläviä olentoja.

On helppo ymmärtää, että olemme riippuvaisia. Jos Kṛṣṇa ei järjestä meille ruokaa, näemme nälkää, sillä emme voi omatoimisesti tuottaa sitä. Eko bahūnāṁ yo vidadhāti kāmān. Kṛṣṇa ylläpitää kaikkia ja me olemme ylläpidettäviä. Kṛṣṇa vallitsee ja meidän tulisi suostua hallittaviksi. Se on meidän luonnollinen asemamme. Olemme harhan vallassa, jos haluamme hallita täällä aineellisessa maailmassa. Meidän on luovuttava tästä harhasta ja suostuttava Kṛṣṇan hallittaviksi. Silloin elämämme on menestyksekäs.