Skip to main content

10

10

Köyhtyneen omaisuus

A Propriedade dos Empobrecidos

namo ’kiñcana-vittāya
nivṛtta-guṇa-vṛttaye
ātmārāmāya śāntāya
kaivalya-pataye namaḥ
namo ’kiñcana-vittāya
nivṛtta-guṇa-vṛttaye
ātmārāmāya śāntāya
kaivalya-pataye namaḥ

Osoitan nöyrän kunnioitukseni Sinulle, joka olet aineellisesti köyhien rikkaus. Sinä olet yliaistillisessa asemassa aineellisen luonnon laatujen vaikutusten ja vastavaikutusten yläpuolella, olet tyytyväinen itsessäsi ja siksi kaikkein lempein sekä monistien valtias.

Minhas reverências são para Ti, aquele que é a propriedade dos materialmente empobrecidos e que não possui qualquer ligação com as ações e reações dos modos materiais da natureza. Tu és autossatisfeito, o mais amável e também o mestre dos monistas.

Śrīmad-Bhāgavatam 1.8.27

Śrīmad-Bhāgavatam 1.8.27

Elävä olento on hukassa jos hän ei enää omista mitään. Hän ei siksi sanan varsinaisessa merkityksessä voi olla kieltäymyksellinen, vaan luopuu jostakin vain saadakseen tilalle jotain arvokkaampaa. Oppilas luopuu lapsellisista taipumuksistaan saadakseen hyvän koulutuksen. Palvelija luopuu työstään saadakseen paremman toimen. Eikä Kṛṣṇa-bhaktakaan luovu aineellisesta maailmasta tyhjän takia vaan saavuttaakseen jotakin todellista ja henkisesti arvokasta. Śrīla Rūpa Gosvāmī, Śrīla Sanātana Gosvāmī ja Śrīla Raghunātha dāsa Gosvāmī sekä muut Herra Caitanyan seuraajat luopuivat maallisesta loistosta ja vauraudesta ryhtyäkseen palvelemaan Herraa, vaikka he olivat maallisessa mielessä korkea-arvoisia. Rūpa ja Sanātana olivat Bengalin hallituksen ministereitä ja Śrīla Raghunātha dāsa Gosvāmī oli suuren zamindarin poika. He luopuivat silti kaikesta omaisuudestaan saadakseen tilalle jotain huomattavasti arvokkaampaa. Kṛṣṇa-bhaktoilla ei yleensä ole maallista omaisuutta vaan Herran lootusjalat ovat heidän salainen aarrekammionsa. Tähän yhteyteen sopii hyvin eräs viehättävä kertomus Śrīla Sanātana Gosvāmīsta. Sanātana kantoi mukanaan viisastenkiveä ja kerran hän heitti sen sitten roskatunkioon. Sieltä muuan varaton poimi sen itselleen, mutta alkoi myöhemmin ihmetellä, miksi tuollainen aarre oli heitetty pois. Hän pyysi sitten Śrīla Sanātana Gosvāmīlta kaikkein arvokkainta aarretta ja silloin Sanātana Gosvāmī opetti hänet laulamaan pyhää nimeä.

Akiñcanalla tarkoitetaan ”ihmistä, jolla ei ole mitään aineellista annettavaa”. Todellinen Kṛṣṇa-bhakta eli mahātma ei anna kenellekään mitään aineellista, sillä hän on jo luopunut kaikesta maallisesta omaisuudesta. Hän voi kuitenkin lahjoittaa pyytäjälle kaikkein suurimman omaisuuden, nimittäin persoonallisen Jumalan, joka on aidon Kṛṣṇan palvojan ainoa omaisuus. Sanātana Gosvāmī ei enää pitänyt viisastenkiveä omaisuutenaan, sillä muuten hän ei olisi heittänyt sitä roskakasaan. Tämä esimerkki on tarkoitettu osoittamaan erityisesti aloitteleville bhaktoille, että aineelliset toiveet ja henkinen kehitys eivät sovi yhteen. Siihen asti kun ihminen ei pysty näkemään kaikkea suhteessa Korkeimpaan Herraan, hänen täytyy tehdä ero aineen ja hengen välillä. Śrīla Sanātana Gosvāmīn kaltainen henkinen opettaja pystyi kyllä itse näkemään kaiken olevan henkistä, mutta hän antoi käytöksellään esimerkin niille, joilta puuttuu henkinen näkökyky.

Um ser vivo sente-se acabado logo que não haja nada para possuir. Portanto, o ser vivo não pode ser, no verdadeiro sentido do termo, um renunciante. Renuncia-se a algo para ganhar algo mais valioso, O estudante sacrifica suas tendências infantis para obter melhor educação. Um servo abandona seu trabalho por um trabalho melhor. De modo semelhante, um devoto não renuncia ao mundo material a troco de nada, mas por algo de valor espiritual tangível. Śrīla Rūpa Gosvāmī, Sanātana Gosvāmī, Śrīla Raghunātha Dāsa Gosvāmī e outros abandonaram sua pompa e prosperidade mundanas por causa do serviço ao Senhor. Eles eram grandes homens, no sentido mundano. Os Gosvāmīs eram ministros a serviço do governo da Bengala, e Śrīla Raghunātha Dāsa Gosvāmī era o filho de um grande zamīndār daquela época. Mas eles deixaram tudo para ganhar algo superior aquilo que possuíam anteriormente. Os devotos geralmente não têm prosperidade material, mas têm um tesouro secreto aos pés de lótus do Senhor. Há uma bela história sobre Śrīla Sanātana Gosvāmī. Ele tinha consigo uma pedra filosofal e a deixou num monte de lixo. Um homem necessitado a pegou, mas depois se maravilhou por que uma pedra filosofal fosse mantida em lugar tão desprezível. Pediu, então, a Sanātana Gosvāmī a coisa mais valiosa e recebeu o santo nome do Senhor. Akiñcana significa “aquele que não tem nada para dar materialmente”. Um devoto verdadeiro, ou mahātmā, não tem nada de material a oferecer a alguém, porque já deixou todos os bens materiais. Ele pode, contudo, dar o bem supremo, a saber, a Personalidade de Deus, porque o Senhor é a única propriedade de um devoto verdadeiro. A pedra filosofal de Sanātana Gosvāmī, que havia sido atirada ao lixo, não era propriedade do Gosvāmī, caso contrário não teria sido mantida em tal lugar. Este exemplo específico é dado para os devotos neófitos, apenas para convencê-los de que os anseios materiais e o avanço espiritual não se combinam bem. A menos que alguém seja capaz de ver tudo como espiritual, em relação com o Senhor Supremo, deve sempre distinguir entre matéria e espírito. Um mestre espiritual como Śrīla Sanātana Gosvāmī, embora pessoalmente capaz de ver tudo espiritualmente, estabeleceu este exemplo para nós, porque não temos essa visão espiritual.

Aineellisen näkemyksen ja aineellisen kulttuurin eteneminen on suuri este henkiselle kehitykselle. Aineellinen kehitys sitoo elävän olennon aineelliseen kehoon, mistä seuraa monia kärsimyksiä. Aineellisesta kehityksestä käytetäänkin nimitystä anartha eli epätoivottu asia, ja sitä se todella on. Nyky-yhteiskunnassa käytetään esimerkiksi kalliita huulipunia ja muita täysin tarpeettomia tuotteita, jotka kaikki ovat seurausta aineellisesta elämänkäsityksestä. Kun ihminen kiinnittää huomionsa noihin monenlaisiin epätoivottuihin asioihin, hän tuhlaa voimansa eikä saavuta henkistä oivallusta, ihmiselämän tärkeintä välttämättömyyttä. Ihmisen yritys valloittaa kuu on toinen esimerkki voimavarojen tuhlaamisesta, sillä vaikka kuu saavutettaisiinkin, sen avulla ei ratkaistaisi ihmiselämän ongelmia. Herran antaumuksellisia palvojia kutsutaan akiñcanoiksi, sillä heillä ei ole käytännöllisesti katsoen mitään aineellista omaisuutta. Aineellinen omaisuus on aineellisen luonnon kolmen eri laadun tuotetta ja se vain estää henkisen energian kehittymistä. Mitä vähemmän meillä siis on aineellisen luonnon tuotteita, sitä paremmat mahdollisuudet meillä on edistyä henkisessä elämässä.

O progresso da visão ou da civilização material é um grande obstáculo para o avanço espiritual. Esse avanço material enreda o ser vivo no cativeiro do corpo material, o qual é seguido de todos os tipos de misérias. Tal avanço material é chamado anartha, ou coisa indesejável. De fato, isso é assim. No atual contexto do progresso material as mulheres usam batom ao preço de meio dólar, e há muitas outras coisas indesejáveis que são produto da concepção material de vida. Por desviar a atenção para tantas coisas indesejáveis, a energia humana é desperdiçada, sem ser adquirida a compreensão espiritual, a necessidade primordial da vida humana. A tentativa de alcançar a Lua é outro exemplo de desperdício de energia, porque, mesmo que a Lua seja alcançada, os problemas da vida não serão resolvidos. Os devotos do Senhor são chamados akiñcana, porque eles praticamente não têm bens materiais. Tais bens materiais são todos produtos dos três modos da natureza material. Eles embotam a energia espiritual, e assim, quanto menos possuamos tais produtos, tanto melhor será a oportunidade para o progresso espiritual.

Jumaluuden Ylimmällä Persoonallisuudella ei ole suoraa yhteyttä aineellisiin toimintoihin. Kaikki Hänen tekonsa, jopa tässä aineellisessa maailmassa suoritetut, ovat henkisiä ja aineellisen luonnon laatujen vaikutuksen ulottumattomissa. Kṛṣṇa sanoo Bhagavad-gītassa, että kaikki Hänen tekonsa ovat yliaistillisia, jopa Hänen saapumisensa tähän maailmaan ja poistumisensa täältä. Se joka tietää tämän täydellisesti, ei synny uudelleen aineelliseen maailmaan vaan palaa takaisin kotiin, takaisin Jumaluuteen.

A Suprema Personalidade de Deus não tem ligação direta com as atividades materiais, todos os Seus atos e feitos, mesmo os exibidos neste mundo material, são espirituais e não são afetados pelos modos da natureza material. Na Bhagavad-gītā, o Senhor diz que todos os Seus atos, mesmo Seu aparecimento e desaparecimento dentro e fora do mundo material, são transcendentais, e aquele que os conhece perfeitamente não nascerá novamente neste mundo material, mas voltará ao Supremo.

Aineellinen sairaus johtuu elävän olennon halusta hallita aineellista luontoa ja nauttia siitä. Tuo halu puolestaan on seurausta aineellisen luonnon kolmen eri laadun vuorovaikutuksesta, eivätkä Herra ja Hänen palvojansa ole kiintyneitä niiden luomiin harhanomaisiin nautintoihin. Herraa palvojineen kutsutaan sen vuoksi nivṛtta-guṇa-vṛttoiksi. Korkein Herra Itse on täydellinen nivṛtta-guṇa-vṛtti, sillä Hän ei joudu milloinkaan aineellisten luonnonlaatujen lumoihin, kun taas elävät olennot ovat taipuvaisia lankeamaan ja jotkut heistä ovat aineellisen energian harhanomaisen viehätysvoiman kahleissa.

A doença material se deve ao anseio por dominar a natureza material. Esse anseio deve-se a uma interação dos três modos da natureza, e nem o Senhor nem os devotos têm apego a esse falso desfrute. Portanto, o Senhor e os devotos são chamados nivṛtta-guṇa-vṛtti. O perfeito nivṛtta-guṇa-vṛtti é o Senhor Supremo, porque Ele nunca é atraído pelos modos da natureza material, ao passo que os seres vivos têm essa tendência. Alguns deles caem na armadilha dessa atração ilusória.

Koska Herra on palvojiensa omaisuutta ja bhaktat vuorostaan kuuluvat Herralle, voimme tehdä sen luonnollisen johtopäätöksen, että bhaktat ovat varmasti aineellisen luonnon laatujen ulottumattomissa. Puhtaat antaumukselliset palvojat ovat erilaisia kuin ne epäpuhtaat palvojat, jotka kääntyvät Herran puoleen vain saadakseen huojennusta kärsimyksiinsä tai köyhyyteensä tai tulevat temppeliin vain täyttääkseen uteliaisuutensa ja spekuloinninhalunsa. Puhtaat Kṛṣṇa-bhaktat ja Herra ovat yliaistillisella tavalla kiintyneitä toisiinsa. Muiden kuin bhaktojensa kanssa Herralla ei ole mitään vastavuoroista suhdetta, ja sen vuoksi Häntä kutsutaan ātmārāmaksi, itseriittoiseksi. Itseriittoisuudessaan Hän on kaikkien niiden monistien Herra, jotka pyrkivät sulautumaan Hänen olemassaoloonsa. Nuo monistit sulautuvat Herran sädehohtoon, nimittäin brahmajyotiin, mutta Kṛṣṇa-bhaktat ottavat osaa Jumalan yliaistillisiin leikkeihin, joita ei koskaan pidä erehtyä luulemaan aineellisiksi.

Porque o Senhor é propriedade dos devotos, e os devotos são propriedade do Senhor, os devotos são certamente transcendentais aos modos da natureza material. Esta é uma conclusão natural. Tais devotos imaculados são distintos dos devotos mistos, que se aproximam do Senhor para a mitigação da pobreza e das misérias ou por causa da curiosidade e da especulação. Os devotos imaculados e o Senhor são transcendentalmente apegados. Para os outros, o Senhor não tem nada a reciprocar, e, portanto, Ele Se chama ātmārāma, autossatisfeito. Autossatisfeito como é, Ele é o mestre de todos os monistas que procuram fundir-se na existência do Senhor. Tais monistas mergulham na refulgência pessoal do Senhor, chamada brahmajyoti, mas os devotos entram em Seus passatempos transcendentais, que nunca devem ser equivocadamente entendidos como materiais.

Aineellinen köyhyys on bhaktan ensimmäinen edellytys. Sitä joka ei omista mitään aineellisessa maailmassa, mutta jolla on Kṛṣṇa, kutsutaan akiñcanaksi. Sana akiñcana tarkoittaa ”sitä joka on menettänyt kaiken aineellisen omaisuutensa.” Siihen asti kun meillä on pienikin kuvitelma tulla onnelliseksi aineellisesti tavalla tai toisella, meidän on hyväksyttävä aineellinen ruumis. Luonto on ystävällinen ja antaa meille Herran ohjauksessa aineellisiin nautinnontoiveisiin soveltuvan kehon. Koska Herra asuu jokaisen sydämessä, Hän tietää kaiken. Hän antaa meille uuden aineellisen ruumiin, kun saa tietää, että haluamme vielä jotain aineellista. ”Ole hyvä, tässä on.” Kṛṣṇa haluaa, että meillä on kaikki mahdollinen kokemus, jotta voimme ymmärtää, ettei aineellisesti voi koskaan tulla onnelliseksi. Se on Kṛṣṇan toive.

Estar empobrecido materialmente é a primeira qualificação do devoto. Quem não possui nada neste mundo material, mas que só tem a Kṛṣṇa, é chamado de akiñcana. A palavra akiñcana significa “aquele que perdeu todas as posses materiais”. Enquanto mantivermos mesmo um pouco do conceito de que podemos nos tornar felizes, materialmente falando, de uma ou outra maneira teremos de aceitar outro corpo material. A natureza é tão bondosa que, de acordo com nossas tendências de desfrutar este mundo material, ela nos dará um corpo adequado, sob a supervisão do Senhor. Porque o Senhor está situado no coração de todos, Ele sabe de tudo. Por conseguinte, sabendo que ainda desejamos algo material, Ele nos dá outro corpo material: “Sim, pegue-o”. Kṛṣṇa deseja que tenhamos experiência completa, para que compreendamos que, através do lucro material, a felicidade nunca será alcançada. Esse é o desejo de Kṛṣṇa.

Koska olemme osasia täydellisen vapaasta Kṛṣṇasta, meilläkin on vapaus, vaikkakin vähäinen. Suolan määrä tipassa merivettä ei ole verrattavissa valtameren suolamäärään, mutta kemiallisesti niillä ei ole eroa. Kaikki mitä meissä on vähäisessä määrin, on Kṛṣṇassa täydellisenä (janmādy asya yataḥ). Meillä on esimerkiksi taipumus varastaa, ottaa jotain mikä kuuluu toisille. Miksi? Koska Kṛṣṇalla on sama ominaisuus. Ellei taipumusta varastamiseen olisi Absoluuttisessa Totuudessa, ei sitä olisi meissäkään. Kṛṣṇa tunnetaan ”voivarkaana”. Kun Kṛṣṇa varastaa, se on kuitenkin aivan eri asia kuin jos me varastamme. Koska me olemme aineellisuuden likaamia, meissä varastamistaipumus on inhottava, kun taas henkisellä, absoluuttisella tasolla varastaminen on niin hienoa, että se on nautittavaa. Äiti Yaśodā nauttii Kṛṣṇan varastelusta. Tämä on ero aineellisen ja henkisen välillä.

Devido ao fato de sermos partes integrantes de Kṛṣṇa, que possui liberdade total, nós também temos liberdade, ainda que em quantidade bem pequena. Embora a quantidade de sal contida numa gota d’água do mar não seja comparável à quantidade de sal que existe no oceano, a composição química, tanto da gota como do oceano, é a mesma. De forma semelhante, tudo o que temos em quantidade diminuta existe em Kṛṣṇa em sua totalidade (janmādy asya yataḥ). Por exemplo: temos a propensão de roubar, tirar coisas que pertencem a outros. Por quê? Porque Kṛṣṇa tem a mesma propensão. A menos que a propensão para roubar esteja presente na Verdade Absoluta, como poderia estar presente em nós? Kṛṣṇa é conhecido como “o ladrão de manteiga”. Mas o roubar de Kṛṣṇa e o nosso são diferentes. Porque estamos contaminados materialmente, nosso roubar é abominável, ao passo que, na plataforma absoluta, espiritual, o mesmo roubar é tão delicioso que chega a ser desfrutável. Mãe Yaśodā, portanto, desfruta as atividades de Kṛṣṇa como ladrão. Esta é a diferença entre material e espiritual.

Kaikki henkiset teot ovat läpeensä hyviä ja kaikki aineelliset teot ovat läpeensä huonoja. Tämä on ero henkisen ja aineellisen välillä. Tämän maailman niin sanottu moraalisuus ja hyvyys on läpeensä huonoa, mutta henkisessä maailmassa niin sanottu moraalittomuuskin on hyvä asia. Tämä meidän on ymmärrettävä. Tanssiminen toisten miesten vaimojen kanssa yösydännä, on moraalitonta, ainakin vedalaisen mittapuun mukaan. Tänä päivänäkään intialaisen nuoren naisen ei sallita mennä miehen kanssa tanssimaan yöllä. Śrīmad-Bhāgavatamista saamme lukea, että kun gopīt, Vṛndāvanan nuoret paimentytöt, kuulivat Kṛṣṇan huilunsoiton, he kiiruhtivat tanssimaan Hänen kanssaan. Aineellisen käsityksen mukaan se on moraalitonta, mutta henkisestä näkökulmasta se on mitä korkeinta moraalia. Caitanya Mahāprabhu sanoi: ramyā kācid upāsanā vraja-vadhū- vargeṇa yā kalpitā. ”Ei ole olemassa parempaa tapaa palvella kuin se, jolla vraja-vadhūt, Vṛndāvanan neidot palvelivat.” Kun Caitanya Mahāprabhu oli hyväksynyt kieltäymyksen elämänvaiheen, Hän vältti tarkasti seurustelua naisten kanssa. Edes perhe-elämänsä aikana Hän ei pilaillut naisten kanssa. Hän oli hyvin huumorintajuinen, mutta vain miesten kanssa, ei koskaan naisten. Vain kerran Hän puhui pilaillen vaimolleen Viṣṇupriyālle. Kun Śacīmātā, Herra Caitanyan äiti, etsi jotakin, Herra Caitanya sanoi: ”Ehkä sinun miniäsi on vienyt sen.” Hänen elämässään tämä on ainut kerta, kun Hän laskee leikkiä naisen kanssa. Hän oli tässä asiassa erittäin tarkka. Kun Hän oli hyväksynyt sannyāsan, kieltäymyksen elämänvaiheen, yksikään nainen ei saanut tulla Hänen lähelleen osoittamaan kunnioitustaan. Naisten oli kumarrettava Häntä etäältä. Siitä huolimatta Caitanya Mahāprabhu sanoi: ramyā kācid upāsanā vraja- vadhū-vargeṇa yā kalpita. ”Ei ole olemassa parempaa palvelua kuin Vṛndāvanan neitojen.” Mitä he sitten tekivät? He halusivat rakastaa Kṛṣṇaa, kaiken uhallakin. Eikä se ole koskaan moraalitonta.

Quaisquer atividades que sejam espirituais são plenamente boas, enquanto as atividades materiais são totalmente más. Esta é a diferença entre material e espiritual. A assim chamada moralidade e bondade deste mundo material são totalmente más, ao passo que, no mundo espiritual, mesmo a assim chamada imoralidade é boa. Isto nós temos que compreender. Por exemplo: dançar com as esposas de outros durante a madrugada é imoral, pelo menos de acordo com a civilização védica. Mesmo hoje em dia, na Índia, nunca será permitido a uma jovem encontrar-se com um rapaz de madrugada para dançar. Mas encontraremos no Śrīmad-Bhāgavatam que assim que as gopīs, as jovens vaqueirinhas de Vṛndāvana, ouviram a flauta de Kṛṣṇa, foram imediatamente dançar com Ele. De acordo com os conceitos materiais, isso é imoral, mas, do ponto de vista espiritual, está de acordo com a moralidade mais elevada. Caitanya Mahāprabhu disse, portanto, ramyā kācid upāsanā vraja-vadhū-vargeṇa yā kalpitā: “Oh! Não existe melhor método de adoração do que aquele concebido pelas vraja-vadhūs, as donzelas de Vṛndāvana”. Depois de ter aceitado a ordem renunciada da vida, Caitanya Mahāprabhu abandonou estritamente a associação com mulheres. Mesmo durante Sua vida familiar, nunca fez brincadeiras com mulheres. Ele era muito brincalhão, mas só com os homens, não com as mulheres. Uma vez Ele disse algumas palavras brincalhonas à Sua esposa, Viṣṇupriyā. Quando Śacīmātā, a mãe do Senhor Caitanya, estava procurando uma coisa, Ele disse, de brincadeira: “Talvez sua nora tenha pegado”. Mas, em toda Sua vida essas são as suas únicas palavras brincalhonas que encontramos em relação às mulheres. Ele era muito estrito. Depois de ter aceitado sannyāsa, a ordem renunciada, nenhuma mulher podia aproximar-se dEle, nem para oferecer reverências; ao contrário, elas o faziam de um lugar afastado. Apesar disso, Caitanya Mahāprabhu disse, ramyā kācid upāsanā vraja-vadhū-vargeṇa yā kalpitā: “Não há melhor forma de adoração além daquela concebida pelas donzelas de Vṛndāvana”. E qual era o conceito delas? Elas desejavam amar Kṛṣṇa, a qualquer risco. E isto nunca é imoral.

Se mikä on suhteessa Kṛṣṇaan, ei voi olla moraalitonta. Toisena esimerkkinä voidaan mainita, kuinka Herra Kṛṣṇa inkarnaatiossaan Nṛsiṁhadevana tappoi Hiraṇyakaśipun, Prahlāda Mahārājan isän, kun Prahlāda katseli vastuttelematta vierestä. Onko sellainen moraalista? Kuka haluaisi nähdä oman isänsä surmattavan? Kuka ei vastustelisi? Näin kuitenkin kävi. Eikä siinä kaikki, Prahlāda Mahārāja teki vielä kukkaseppeleenkin ripustettavaksi tappajan kaulaan. ”Rakas Herra Tappaja”, hän sanoi, ”ota vastaan tämä kukkaseppele. Olet surmannut isäni ja tehnyt sen hyvin.” Tämä on ymmärrettävä henkisessä valossa. Jos isä joutuu hyökkäyksen kohteeksi ja hänet ollaan aikeissa surmata, lapsen on vastusteltava ja huudettava apua. Mutta koska Kṛṣṇa Herra Nṛsiṁhadevana surmasi Prahlāda Mahārājan isän, Prahlāda antoi tappajalle kukkaseppeleen. ”Parahin Herra, nyt kun isäni on surmattu, kaikki ovat onnellisia. Älä ole enää vihainen”, Prahlāda sanoi Nṛsiṁhadevalle, kun hänen isänsä oli kuollut.

Qualquer coisa que esteja relacionada com Kṛṣṇa nunca é imoral. Para dar outro exemplo, o Senhor Kṛṣṇa, em Seu advento como Nṛsiṁhadeva, matou Hiraṇyakaśipu, o pai de Prahlāda Mahārāja, enquanto este observava sem protestar. Isto é moral? Quem gostaria de ver o próprio pai sendo morto? Quem ficaria ali sem protestar? Ninguém aprovaria esse comportamento nem o consideraria moral. Apesar disso, esse fato ocorreu realmente. Não só isto, mas Prahlāda Mahārāja ainda fez uma guirlanda para pôr no pescoço do matador. “Meu querido Senhor Matador”, ele disse, “por favor, aceite esta guirlanda. O Senhor matou meu pai, e o Senhor é muito bondoso”. Isto tem que ser entendido espiritualmente. Se o pai de alguém está sendo atacado, e não se pode protegê-lo, deve-se protestar e pedir socorro a outros. Mas porque o pai de Prahlāda Mahārāja foi morto por Kṛṣṇa, na forma do Senhor Nṛsiṁhadeva, Prahlāda Mahārāja ainda preparou uma guirlanda para o matador. Depois de seu pai ter sido morto, Prahlāda disse a Nṛsiṁhadeva: “Meu querido Senhor, agora que meu pai foi morto, todos estão felizes. Então, por favor, não fique mais zangado”.

Sādhu eli pyhimys ei koskaan hyväksy tappamista, ei edes eläimen tappamista, mutta Prahlāda Mahārāja sanoi: modeta sādhur api vṛścika-sarpa-hatya. ”Pyhimyskin on iloinen, kun käärme tai skorpioni surmataan.” Skorpioni tai käärme ovat myös eläviä olentoja, eikä sādhu ole koskaan tyytyväinen, kun hän näkee toisen elävän olennon surmaamisen, mutta Prahlāda Mahārāja sanoi, että sādhukin on iloinen, kun käärme tai skorpioni surmataan. ”Isäni oli aivan kuin käärme tai skorpioni ja nyt kun hänet on surmattu, kaikki ovat onnellisia.” Hiraṇyakaśipu oli erittäin vaarallinen demoni, joka piinasi bhaktoja. Kun sellainen demoni saa surmansa pyhimyksetkin ovat tyytyväisiä, vaikka he eivät toivokaan kenenkään kuolemaa. Vaikka näyttää siltä, että Herra Kṛṣṇa tai Prahlāda Mahārāja toimivat moraalittomasti, he toimivat korkeimman moraalin mukaan.

Um sādhu, uma pessoa santa, nunca aprovaria o ato de matar, nem mesmo o de matar um animal, mas Prahlāda Mahārāja disse, modeta sādhur api vṛścika-sarpa-hatyā: “Mesmo uma pessoa santa fica satisfeita quando se mata um escorpião ou uma cobra”. Um escorpião, ou uma cobra, também é uma entidade viva, e um sādhu nunca fica satisfeito vendo outra entidade viva sendo morta. Mas Prahlāda Mahārāja disse: “Mesmo um sādhu fica satisfeito quando uma cobra ou um escorpião é morto. Meu pai era como um escorpião ou uma cobra e agora que foi morto, todos estão felizes”. Hiraṇyakaśipu era um demônio muito perigoso, que criava problemas para os devotos, e quando um demônio assim é morto, mesmo as pessoas santas ficam satisfeitas, embora, normalmente, não gostem de ver ninguém sendo morto. Por conseguinte, embora possa parecer que o Senhor Kṛṣṇa ou Prahlāda Mahārāja tenham agido de forma imoral, eles, na verdade, agiram de acordo com a moralidade mais elevada.

Kṛṣṇa on akiñcana-vitta, ainut lohtu niille, jotka ovat menettäneet kaiken aineellisen. Caitanya-caritāmṛtassa Herra Kṛṣṇa sanoo: ”Jos joku haluaa Minut, mutta samalla myös aineellista menestystä, hän on typerys.” Kṛṣṇa on varsin ystävällinen, sillä jos joku haluaa aineellista menestystä mutta haluaa olla myös Kṛṣnan palvoja, Kṛṣṇa saa hänet epäonnistumaan aineellisessa maailmassa. Siksi ihmiset ovat hyvin peloissaan Kṛṣṇa-tietoisiksi tulemisen suhteen. ”Minun aineellinen menestykseni saattaa olla pian mennyttä”, he tuumivat.

Kṛṣṇa é akiñcana-vitta, o único consolo para aquele que perdeu todas as coisas materiais. No Caitanya-caritāmṛta, o Senhor Kṛṣṇa diz: “Se alguém deseja Me alcançar e, ao mesmo tempo, anseia pela prosperidade material, ele é um tolo”. Kṛṣṇa é tão bondoso que, se alguém anseia pela prosperidade material, mas, ao mesmo tempo, deseja tornar-se um devoto, Kṛṣṇa faz dele um fracasso na vida material. Por isso, as pessoas têm muito medo de aderir à consciência de Kṛṣṇa. “Oh!”, elas pensam, “minha prosperidade material terminará”.

Yleensä kirkkoon tai temppeliin mennään rukoilemaan Jumalalta aineellisia rikkauksia. ”Jumala, anna meille meidän jokapäiväinen leipämme.” Vaikka jotkut lähestyvät Jumalaa mielessään aineellinen hyöty: Jumala anna minulle sitä, anna minulle tätä, heitä pidetään silti hurskaina, sillä he lähestyvät toiveineen Jumalaa, aivan toisin kuin ateistit, jotka eivät koskaan lähesty Häntä. Ateisti ihmettelee, miksi hänen pitäisi lähestyä Jumalaa. ”Minä luon oman rikkauteni ja tieteen kehittyessä tulen onnelliseksi.” Se joka ajattelee, että menestyäkseen hänen on turvauduttava omaan voimaansa ja omaan tietoonsa, on duṣkṛtī, kaikkein syntisin, mutta ne jotka ajattelevat, että heidän menestyksensä riippuu Jumalasta, ovat jumalaisia.

De modo geral, as pessoas vão a uma igreja ou um templo e oram a Deus pela prosperidade material: “Ó Deus, dê-nos o pão de cada dia”. Mas embora elas estejam se aproximando de Deus para obter prosperidade material – “Dê-me isto. Dê-me aquilo” – ainda assim são consideradas piedosas, porque se aproximam de Deus, algo que os ateístas não fazem. “Por que deveria eu aproximar-me de Deus?” O ateísta diz: “Eu criarei minha própria riqueza, e através do avanço da ciência serei feliz”. Aquele que considera que “para minha prosperidade devo depender apenas de minha força e de meu conhecimento” é um duṣkṛtī, muito pecaminoso, mas aquele que pensa “minha prosperidade depende da misericórdia de Deus” é piedoso.

On tosiasia, että ilman Jumalan suostumusta mitään ei voida saavuttaa. Tāvat tanur idaṁ tanūpekṣitānām. Olemme kehittäneet monia menetelmiä, joilla voimme vastavaikuttaa kärsimyksiä, mutta jos Jumala ei salli helpotusta kärsimyksiimme, me epäonnistumme. Sairaalla ihmisellä voi olla erittäin hyvää lääkettä ja hyvä lääkäri, mutta jos lääkäriltä kysytään, voiko hän mennä takuuseen potilaansa elämästä, lääkäri sanoo aina: ”Ei, en voi. Yritän vain parhaani, muuta en voi.” Älykäs lääkäri tietää, että menestys on aina kiinni Jumalasta ja hän itse on vain väline. ”Jos Jumala ei halua potilaan elävän, silloin kaikki lääkkeeni ja tieteellinen lääketieteen tuntemukseni ovat turhia.”

É um fato que não podemos obter nada sem a sanção de Deus. Tāvat tanur idaṁ tanūpekṣitānām. Já descobrimos muitos métodos para evitar as misérias, mas, se Deus não sancionar a liberdade de tais misérias, todos nossos métodos falharão. Um homem doente, por exemplo, pode ter muitos bons remédios e um ótimo médico. Mas, se perguntarmos ao médico “Você garante a vida de seu paciente”, o doutor sempre dirá: “Não, isto eu não posso fazer. Farei o melhor que puder. Só isto”. Um médico inteligente sabe que “a sanção última está nas mãos de Deus. Eu sou apenas um instrumento. Se Deus não desejar que meu paciente viva, todos os meus remédios e todo o meu conhecimento científico falharão”.

Kṛṣṇa suo viime kädessä menestyksen. Typerät eivät tiedä sitä ja heitä kutsutaan sanalla mūḍha. He eivät tiedä, että olivatpa heidän tekonsa kuinka hyviä tahansa, ne ovat epäonnistumisia ellei Jumala ole niitä hyväksynyt. Bhakta sitävastoin ajattelee, että hän voi kyllä yrittää tulla mahdollisimman onnelliseksi saamansa älyn turvin, mutta ilman Kṛṣṇan suostumusta, hän ei voi koskaan olla onnellinen. Jumalalle antautuneen ja antaumuksettoman välillä on tämä ero.

A sanção última, portanto, é de Kṛṣṇa. Os tolos não sabem disso, daí serem chamados de mūḍhas, ignorantes. Eles não sabem que, embora o que estejam fazendo possa ser muito bom, no final tudo falhará se Deus, Kṛṣṇa, não der autorização. Por outro lado, o devoto sabe que “com toda a inteligência que tenho posso tentar ser feliz, mas, sem a sanção de Kṛṣṇa, nunca conseguirei”. Esta é a distinção entre um devoto e um não-devoto.

Kuten aiemmin mainittiin, Kṛṣṇa sanoo, että ihminen joka yrittää lähestyä Häntä tullakseen Kṛṣṇa-tietoiseksi, mutta samaan aikaan haluaa myös aineellista onnea, ei ole kovin älykäs. Hän tuhlaa aikaansa. Meidän tärkein tehtävämme on tulla Kṛṣṇa-tietoisiksi. Se on tärkeintä ihmiselämässä. Jos tuhlaamme aikaa aineelliseen kehitykseen ja unohdamme Hare Kṛṣṇa -mantran lausumisen, kyseessä on suuri menetys. Siksi Kṛṣṇa sanoo: āmi – vijña, ei mūrkhe ’viṣaya’ kena dibā (Cc.Madhya 22.39). ”Joku roisto saattaa pyytää Minulta aineellista vaurautta vastalahjaksi antaumuksellisesta palvelemisesta. Miksi antaisin hänelle aineellista rikkautta? Otan häneltä pois senkin, mitä hänellä jo on.”

Como foi mencionado antes, Kṛṣṇa diz: “Aquele que tenta se aproximar e tornar-se consciente de Mim e que, ao mesmo tempo, deseja ser feliz materialmente, não é muito inteligente. Ele está perdendo seu tempo”. Nossa preocupação principal deve ser tornarmo-nos conscientes de Kṛṣṇa. Este é o principal objetivo da vida humana. Se desperdiçamos nosso tempo, tentando melhorar nossas condições materiais, e nos esquecemos de cantar Hare Kṛṣṇa, isto será uma grande perda. Portanto, Kṛṣṇa diz, āmi—vijña, ei mūrkhe ‘viṣaya’ kena dibā. (Caitanya-caritāmṛta, Madhya 22.39) Em outras palavras: “Um patife pode Me pedir alguma prosperidade material, em recompensa pelo serviço devocional prestado. Mas por qual motivo Eu deveria lhe dar prosperidade material? Ao contrário, tudo que ele tiver Eu vou levar embora”.

Kun menetämme aineelliset varamme, olemme hyvin murheellisia. Kyseessä on eräänlainen testi. Kṛṣṇa Itse sanoi sen Yudhiṣṭhira Mahārājalle, kun tämä ihmetteli: ”Kṛṣṇa, olemme täysin riippuvaisia Sinusta, mutta joudumme silti kärsimään aineellisesti. Meiltä on riistetty kuningaskuntamme, vaimoamme on loukattu ja vihollisemme yrittivät murhapolttaa meidät. Miksi niin kävi?” Kṛṣṇa vastasi: yasyāham anugṛhṇāmi hariṣye tad-dhanaṁ śanaiḥ ”Kyllä, teen tuon aivan ensimmäisenä. Jos erityisesti suosin jotakuta, otan pois kaikki hänen tulonlähteensä ja asetan hänet suuriin vaikeuksiin.” Kṛṣṇa voi olla sillä tavalla hyvin vaarallinen.

Quando nossas qualificações materiais são levadas embora, ficamos muito tristes. Mas esse é o teste. Isto foi declarado pelo próprio Kṛṣṇa a Yudhiṣṭhira Mahārāja. Yudhiṣṭhira Mahārāja perguntou a Kṛṣṇa: “Nós dependemos completamente de Você, mas, ainda assim, estamos sofrendo muito materialmente. Nosso reino foi roubado, nossa esposa insultada e nossos inimigos tentaram nos incendiar em nossa própria casa. Como pode ser isto?” E Kṛṣṇa respondeu, yasyāham anugṛhṇāmi hariṣye tad-dhanaṁ śanaiḥ: “Sim, esta é Minha primeira providência. Quando Me sinto especialmente inclinado para alguém, Eu acabo com todas as suas fontes de renda e o ponho em grandes dificuldades”. Dessa maneira, Kṛṣṇa é muito perigoso.

Minulla on tästä omaa kokemusta. En halua kertoa koko tarinaa, mutta sain juuri näin kokea Kṛṣṇan erityisen suosionosoituksen. Kun olin 25-vuotias, Guru Mahārājani, henkinen opettajani määräsi minua julistamaan Kṛṣṇa-tietoisuutta. Minä ajattelin, että minusta on ensin tultava rikas ja sitten voin käyttää rahat saarnaustyön kustantamiseen. Minulla oli hyvät mahdollisuudet tulla rikkaaksi liikemieheksi. Eräs astrologi kertoi minulle, että minusta olisi pitänyt tulla yhtä rikas kuin Intian rikkaimmasta miehestä. Siihen oli hyvät mahdollisuudet. Olin suuren kemiantehtaan johtaja. Aloitin sitten oman tehtaan ja liiketoimet kukoistivat, mutta kuinka ollakaan kaikki romahti ja minut pakotettiin toteuttamaan Guru Mahārājani määräyksiä. Kun kaikki aineelliset varani oli viety, silloin minä lähestyin Kṛṣṇaa ja sanoin: ”Sinä olet ainut turva.” Siksi Kṛṣṇa on akiñcana-vitta eli kurjuutta kärsivän omaisuutta. Kun ihminen menettää kaikki aineelliset rikkaudet, silloin hän kääntyy Kṛṣṇan puoleen. Ja nyt ymmärrän, että en menettänyt vaan voitin.

Eu tenho experiência concreta em relação a isto. Não desejo contar a história toda, mas é um fato que recebi o favor especial de Kṛṣṇa dessa forma. Quando eu tinha vinte e cinco anos, meu Guru Mahārāja, meu mestre espiritual, ordenou-me que saísse para pregar. Mas pensei: “Primeiro devo me tornar um homem rico e depois usarei o dinheiro para financiar as atividades de pregação”. Eu tinha boas oportunidades de me tornar um homem de negócios muito rico. Um astrólogo chegou a me dizer que eu me tornaria o homem mais rico de toda a Índia. Havia ótimas chances. Eu era o dono de uma grande fábrica de produtos químicos, abri meu próprio laboratório, e o negócio tinha muito sucesso. Por fim, no entanto, tudo foi à falência, e, desta maneira, fui forçado a cumprir as ordens de meu Guru Mahārāja. Quando todos os meus bens materiais foram tirados, eu me aproximei de Kṛṣṇa, dizendo: “O Senhor é meu único abrigo”. Por conseguinte, Kṛṣṇa é akiñcana-vitta, a propriedade dos empobrecidos materialmente. Quando alguém está desprovido de todas as opulências materiais, se volta para Kṛṣṇa. E agora compreendo que não perdi nada; na verdade, ganhei muito.

Aineellisten rikkauksien menettäminen Kṛṣṇan vuoksi ei ole mikään menetys vaan pikemminkin suuri voitto. Kun ihmisestä tulee akiñcana eli kun hän ei omista mitään, Kṛṣṇasta tulee hänen rikkautensa. Narottama dāsa Ṭhākura ilmaisee tämän sanoessaan:

Então, perder opulências materiais pelo bem de Kṛṣṇa não é uma perda. Ao contrário, é o maior lucro. Quando uma pessoa se torna akiñcana, não possuindo nada, Kṛṣṇa Se transforma em sua única riqueza. Expressando essa compreensão, Narottama Dāsa Ṭhākura diz:

hā hā prabhu nanda-suta    vṛṣabhānu-sutā-yuta
karuṇā karaha ei-bāra
narottama dāsa kahe na ṭheliyā raṅga-pāya
tumi vinā ke āche āmāra
hā hā prabhu nanda-suta    vṛṣabhānu-sutā-yuta
karuṇā karaha ei-bāra
narottama dāsa kahe na ṭheliyā raṅga-pāya
tumi vinā ke āche āmāra

”Sinulta minulla ei ole mitään saatavaa. En omista mitään. Sinä olet ainut minkä omistan, ole kiltti äläkä unohda minua.”

“Kṛṣṇa, além do Senhor não tenho nada. Não possuo nada. O Senhor é tudo que tenho. Por favor, não me abandone”.

Tämä on hieno asenne. Kun ihminen ei luota mihinkään aineelliseen vaan Kṛṣṇaan, hän on saavuttanut ensiluokkaisen Kṛṣṇa-tietoisuuden. Siksi Kṛṣṇaa nimitetään akiñcana-vittaksi. ”Kun ihminen kärsii aineellista kurjuutta, Sinä olet ainut rikkaus.” Namo ’kiñcana-vittāya nivṛtta-guṇa-vṛttaye. ”Kun hyväksymme Sinut ainoaksi omaisuudeksi, vapaudumme heti aineellisessa luonnossa tapahtuvasta toiminnasta.” Eli hyväksymällä Kṛṣṇa tällä tavalla voidaan saavuttaa ylimaallinen. Ātmārāmāya. ”Tuolloin ihminen on iloinen Kṛṣṇasta. Kṛṣṇa, Sinä olet iloinen Itsessäsi ja se joka antautuu Sinulle, tulee myös onnelliseksi, kuten Sinä. Hän on täysin henkeä, sielu. Meillä sitävastoin on ruumis, joka on eri kuin me itse. Minä olen sielu ja omistan aineellisen ruumiin. Kun tulemme riippuvaisiksi Kṛṣṇasta, joka on täysin Itsessään tyytyväinen, voimme olla yhtä tyytyväisiä omassa itsessämme kuin Kṛṣṇa.”

Esta posição é muito boa. Quem não depende de nada material, mas só depende de Kṛṣṇa, alcançou uma posição de primeira classe na consciência de Kṛṣṇa. Por isso, Kṛṣṇa é chamado de akiñcana-vitta. “Quando alguém fica empobrecido materialmente, o Senhor é a única riqueza”. Namo ’kiñcana-vittāya nivṛtta-guṇa-vṛttaye. “Quem O aceita como sua única riqueza, se liberta imediatamente das atividades da natureza material”. Em outras palavras, por se aceitar Kṛṣṇa dessa maneira, atinge-se a posição transcendental do Absoluto. Nesse momento a pessoa fica feliz com Kṛṣṇa. “Kṛṣṇa, o Senhor é feliz em Si mesmo, e quem se entrega ao Senhor fica igualmente feliz”. Não existe diferença entre o corpo de Kṛṣṇa e o próprio Kṛṣṇa. Ele é inteiramente o Eu, inteiramente espírito. Nós, por outro lado, possuímos um corpo que é diferente de nós mesmos. Eu sou um ser, mas possuo um corpo material. No entanto, quando dependermos de Kṛṣṇa de verdade, que é completamente autossatisfeito, nós também ficaremos autossatisfeitos como Kṛṣṇa.

Kaivalya-pataye namaḥ. Māyāvādīt eli monistit haluavat sulautua yhdeksi Korkeimman kanssa. Korkein on tyytyväinen itsessään ja he haluavat tulla sellaisiksi sulautumalla Korkeimpaan. Filosofia Kṛṣṇa-tietoisuudesta on samanlainen, mutta sen sijaan, että sulautuisimme yhdeksi Kṛṣṇan kanssa, olemme Hänestä riippuvaisia. Se on todellista ykseyttä. Jos suostumme seuraamaan Kṛṣṇan määräyksiä sovussa Hänen kanssaan, me elämme Hänen kanssaan täydellisessä ykseydessä.

Kaivalya-pataye namaḥ. Os filósofos māyāvādīs, os monistas, desejam tornar-se unos com o Supremo. O Supremo é autossatisfeito, e eles também querem ficar autossatisfeitos, tornando-se unos com o Supremo. Nossa filosofia da consciência de Kṛṣṇa é a mesma, mas, em vez de nos tornarmos unos com Kṛṣṇa, nós dependemos de Kṛṣṇa. Isto é verdadeira unidade. Se simplesmente concordarmos em obedecer às ordens de Kṛṣṇa, e não discordarmos dEle, estaremos situados na verdadeira unidade.

Māyāvādīt ajattelevat, etteivät he halua säilyttää erillistä yksilöllisyyttään ja haluavat sulautua Korkeimpaan. Se ei ole kuitenkaan mahdollista. Olemme alusta asti Kṛṣṇan erillisiä osasia. Kṛṣṇa sanoo Bhagavad-gītāssa: ”Rakas Arjuna, sinun on ymmärrettävä, että Minä ja kaikki taistelukentälle kokoontuneet olimme yksilöitä ennen, olemme yksilöitä nyt ja olemme yksilöitä tulevaisuudessa.”

Os filósofos māyāvādīs pensam: “Por que deveria eu manter minha existência separada individualmente? Devo fundir-me no Supremo”. Isso, porém, não é possível. Desde o início, somos partes separadas de Kṛṣṇa. Por isso, Kṛṣṇa diz na Bhagavad-gītā: “Meu querido Arjuna, você deve compreender que Eu, você e todas as pessoas reunidas aqui neste campo de batalha, fomos sempre indivíduos no passado, somos indivíduos no presente e continuaremos a ser indivíduos no futuro”.

Nityo nityānāṁ cetanaś cetanānām. Kṛṣṇa on korkein nitya eli elinvoima lukemattomien elinvoimien keskuudessa. Meitä eläviä olentoja (jīva) on rajattomasti (ananta); meidän määräämme ei voi laskea. Kṛṣṇakin on elävä olento, mutta Hän on heistä etumaisin, ylin elävä olento. Se on ero. Johtajalla voi olla paljon seuraajia. Kṛṣṇa, joka on ylin elävä olento, on ylin johtaja ja me olemme alamaisia, riippuvaisia eläviä olentoja.

Nityo nityānāṁ cetanaś cetanānām. Kṛṣṇa é o nitya supremo, a força viva suprema entre as inumeráveis forças vivas. Nós, entidades vivas (jīva), somos inumeráveis (ananta); não podemos ser contados. Da mesma forma, Kṛṣṇa também é uma entidade viva, mas Ele é a principal, a entidade viva suprema. Esta é a diferença. Um líder pode ter muitos seguidores. De forma similar, Kṛṣṇa, a entidade viva suprema, é o líder supremo, e nós somos subordinados, entidades vivas dependentes.

On helppo ymmärtää, että olemme riippuvaisia. Jos Kṛṣṇa ei järjestä meille ruokaa, näemme nälkää, sillä emme voi omatoimisesti tuottaa sitä. Eko bahūnāṁ yo vidadhāti kāmān. Kṛṣṇa ylläpitää kaikkia ja me olemme ylläpidettäviä. Kṛṣṇa vallitsee ja meidän tulisi suostua hallittaviksi. Se on meidän luonnollinen asemamme. Olemme harhan vallassa, jos haluamme hallita täällä aineellisessa maailmassa. Meidän on luovuttava tästä harhasta ja suostuttava Kṛṣṇan hallittaviksi. Silloin elämämme on menestyksekäs.

Que somos dependentes não é um fato difícil de ser compreendido. Caso Kṛṣṇa não nos alimente, nós jejuaremos, porque, independentemente, não podemos produzir nada. Eko bahūnāṁ yo vidadhāti kāmān: Kṛṣṇa está mantendo tudo, e nós estamos sendo mantidos. Por conseguinte, Kṛṣṇa é o verdadeiro predominador, e nós deveríamos desejar ser predominados. Esta é a nossa posição constitucional natural. Se desejarmos ser os predominadores deste mundo material, ficaremos iludidos. Devemos abandonar essa ilusão e sempre tentar ser predominados por Kṛṣṇa. Assim, nossa vida será bem-sucedida.