Skip to main content

10

10

Köyhtyneen omaisuus

The Property of the Impoverished

namo ’kiñcana-vittāya
nivṛtta-guṇa-vṛttaye
ātmārāmāya śāntāya
kaivalya-pataye namaḥ
namo ’kiñcana-vittāya
nivṛtta-guṇa-vṛttaye
ātmārāmāya śāntāya
kaivalya-pataye namaḥ

Osoitan nöyrän kunnioitukseni Sinulle, joka olet aineellisesti köyhien rikkaus. Sinä olet yliaistillisessa asemassa aineellisen luonnon laatujen vaikutusten ja vastavaikutusten yläpuolella, olet tyytyväinen itsessäsi ja siksi kaikkein lempein sekä monistien valtias.

My obeisances are unto You, who are the property of the materially impoverished. You have nothing to do with the actions and reactions of the material modes of nature. You are self-satisfied, and therefore You are the most gentle and are master of the monists.

Śrīmad-Bhāgavatam 1.8.27

Śrīmad-Bhāgavatam 1.8.27

Elävä olento on hukassa jos hän ei enää omista mitään. Hän ei siksi sanan varsinaisessa merkityksessä voi olla kieltäymyksellinen, vaan luopuu jostakin vain saadakseen tilalle jotain arvokkaampaa. Oppilas luopuu lapsellisista taipumuksistaan saadakseen hyvän koulutuksen. Palvelija luopuu työstään saadakseen paremman toimen. Eikä Kṛṣṇa-bhaktakaan luovu aineellisesta maailmasta tyhjän takia vaan saavuttaakseen jotakin todellista ja henkisesti arvokasta. Śrīla Rūpa Gosvāmī, Śrīla Sanātana Gosvāmī ja Śrīla Raghunātha dāsa Gosvāmī sekä muut Herra Caitanyan seuraajat luopuivat maallisesta loistosta ja vauraudesta ryhtyäkseen palvelemaan Herraa, vaikka he olivat maallisessa mielessä korkea-arvoisia. Rūpa ja Sanātana olivat Bengalin hallituksen ministereitä ja Śrīla Raghunātha dāsa Gosvāmī oli suuren zamindarin poika. He luopuivat silti kaikesta omaisuudestaan saadakseen tilalle jotain huomattavasti arvokkaampaa. Kṛṣṇa-bhaktoilla ei yleensä ole maallista omaisuutta vaan Herran lootusjalat ovat heidän salainen aarrekammionsa. Tähän yhteyteen sopii hyvin eräs viehättävä kertomus Śrīla Sanātana Gosvāmīsta. Sanātana kantoi mukanaan viisastenkiveä ja kerran hän heitti sen sitten roskatunkioon. Sieltä muuan varaton poimi sen itselleen, mutta alkoi myöhemmin ihmetellä, miksi tuollainen aarre oli heitetty pois. Hän pyysi sitten Śrīla Sanātana Gosvāmīlta kaikkein arvokkainta aarretta ja silloin Sanātana Gosvāmī opetti hänet laulamaan pyhää nimeä.

Akiñcanalla tarkoitetaan ”ihmistä, jolla ei ole mitään aineellista annettavaa”. Todellinen Kṛṣṇa-bhakta eli mahātma ei anna kenellekään mitään aineellista, sillä hän on jo luopunut kaikesta maallisesta omaisuudesta. Hän voi kuitenkin lahjoittaa pyytäjälle kaikkein suurimman omaisuuden, nimittäin persoonallisen Jumalan, joka on aidon Kṛṣṇan palvojan ainoa omaisuus. Sanātana Gosvāmī ei enää pitänyt viisastenkiveä omaisuutenaan, sillä muuten hän ei olisi heittänyt sitä roskakasaan. Tämä esimerkki on tarkoitettu osoittamaan erityisesti aloitteleville bhaktoille, että aineelliset toiveet ja henkinen kehitys eivät sovi yhteen. Siihen asti kun ihminen ei pysty näkemään kaikkea suhteessa Korkeimpaan Herraan, hänen täytyy tehdä ero aineen ja hengen välillä. Śrīla Sanātana Gosvāmīn kaltainen henkinen opettaja pystyi kyllä itse näkemään kaiken olevan henkistä, mutta hän antoi käytöksellään esimerkin niille, joilta puuttuu henkinen näkökyky.

A living being is finished as soon as there is nothing to possess. Therefore a living being cannot be, in the real sense of the term, a renouncer. A living being renounces something for gaining something more valuable. A student sacrifices his childish proclivities to gain better education. A servant gives up his job for a better job. Similarly, a devotee renounces the material world not for nothing but for something tangible in spiritual value. Śrīla Rūpa Gosvāmī, Sanātana Gosvāmī, and Śrīla Raghunātha dāsa Gosvāmī and others gave up their worldly pomp and prosperity for the sake of the service of the Lord. They were big men in the worldly sense. The Gosvāmīs were ministers in the government service of Bengal, and Śrīla Raghunātha dāsa Gosvāmī was the son of a big zamīndār of his time. But they left everything to gain something superior to what they previously possessed. The devotees are generally without material prosperity, but they have a very secret treasure-house in the lotus feet of the Lord. There is a nice story about Śrīla Sanātana Gosvāmī. He had a touchstone with him, and this stone was left in a pile of refuse. A needy man took it, but later on wondered why the valuable stone was kept in such a neglected place. He therefore asked Sanātana Gosvāmī for the most valuable thing, and then he was given the holy name of the Lord. Akiñcana means “one who has nothing to give materially.” A factual devotee, or mahātmā, does not give anything material to anyone, because he has already left all material assets. He can, however, deliver the supreme asset, namely the Personality of Godhead, because He is the only property of a factual devotee. The touchstone of Sanātana Gosvāmī, which was thrown in the rubbish, was not the property of the Gosvāmī, otherwise it would not have been kept in such a place. This specific example is given for the neophyte devotees just to convince them that material hankerings and spiritual advancement go ill together. Unless one is able to see everything as spiritual in relation with the Supreme Lord, one must always distinguish between spirit and matter. A spiritual master like Śrīla Sanātana Gosvāmī, although personally able to see everything as spiritual, set this example for us only because we have no such spiritual vision.

Aineellisen näkemyksen ja aineellisen kulttuurin eteneminen on suuri este henkiselle kehitykselle. Aineellinen kehitys sitoo elävän olennon aineelliseen kehoon, mistä seuraa monia kärsimyksiä. Aineellisesta kehityksestä käytetäänkin nimitystä anartha eli epätoivottu asia, ja sitä se todella on. Nyky-yhteiskunnassa käytetään esimerkiksi kalliita huulipunia ja muita täysin tarpeettomia tuotteita, jotka kaikki ovat seurausta aineellisesta elämänkäsityksestä. Kun ihminen kiinnittää huomionsa noihin monenlaisiin epätoivottuihin asioihin, hän tuhlaa voimansa eikä saavuta henkistä oivallusta, ihmiselämän tärkeintä välttämättömyyttä. Ihmisen yritys valloittaa kuu on toinen esimerkki voimavarojen tuhlaamisesta, sillä vaikka kuu saavutettaisiinkin, sen avulla ei ratkaistaisi ihmiselämän ongelmia. Herran antaumuksellisia palvojia kutsutaan akiñcanoiksi, sillä heillä ei ole käytännöllisesti katsoen mitään aineellista omaisuutta. Aineellinen omaisuus on aineellisen luonnon kolmen eri laadun tuotetta ja se vain estää henkisen energian kehittymistä. Mitä vähemmän meillä siis on aineellisen luonnon tuotteita, sitä paremmat mahdollisuudet meillä on edistyä henkisessä elämässä.

Advancement of material vision or material civilization is a great stumbling block for spiritual advancement. Such material advancement entangles the living being in the bondage of a material body followed by all sorts of material miseries. Such material advancement is called anartha, or things not wanted. Actually this is so. In the present context of material advancement one uses lipstick at a cost of fifty cents, and there are so many unwanted things which are all products of the material conception of life. By diverting attention to so many unwanted things, human energy is spoiled without achievement of spiritual realization, the prime necessity of human life. The attempt to reach the moon is another example of spoiling energy because even if the moon is reached, the problems of life will not be solved. The devotees of the Lord are called akiñcanas because they have practically no material assets. Such material assets are all products of the three modes of material nature. They foil spiritual energy, and thus the less we possess such products of material nature, the more we have a good chance for spiritual progress.

Jumaluuden Ylimmällä Persoonallisuudella ei ole suoraa yhteyttä aineellisiin toimintoihin. Kaikki Hänen tekonsa, jopa tässä aineellisessa maailmassa suoritetut, ovat henkisiä ja aineellisen luonnon laatujen vaikutuksen ulottumattomissa. Kṛṣṇa sanoo Bhagavad-gītassa, että kaikki Hänen tekonsa ovat yliaistillisia, jopa Hänen saapumisensa tähän maailmaan ja poistumisensa täältä. Se joka tietää tämän täydellisesti, ei synny uudelleen aineelliseen maailmaan vaan palaa takaisin kotiin, takaisin Jumaluuteen.

The Supreme Personality of Godhead has no direct connection with material activities. All His acts and deeds, which are exhibited even in this material world, are spiritual and without affection for the modes of material nature. In the Bhagavad-gītā the Lord says that all His acts, even His appearance and disappearance in and out of the material world, are transcendental, and one who knows this perfectly shall not take his birth again in this material world, but will go back to Godhead.

Aineellinen sairaus johtuu elävän olennon halusta hallita aineellista luontoa ja nauttia siitä. Tuo halu puolestaan on seurausta aineellisen luonnon kolmen eri laadun vuorovaikutuksesta, eivätkä Herra ja Hänen palvojansa ole kiintyneitä niiden luomiin harhanomaisiin nautintoihin. Herraa palvojineen kutsutaan sen vuoksi nivṛtta-guṇa-vṛttoiksi. Korkein Herra Itse on täydellinen nivṛtta-guṇa-vṛtti, sillä Hän ei joudu milloinkaan aineellisten luonnonlaatujen lumoihin, kun taas elävät olennot ovat taipuvaisia lankeamaan ja jotkut heistä ovat aineellisen energian harhanomaisen viehätysvoiman kahleissa.

The material disease is due to hankering after and lording it over material nature. This hankering is due to an interaction of the three modes of nature, and neither the Lord nor the devotees have attachment for such false enjoyment. Therefore, the Lord and the devotees are called nivṛtta-guṇa-vṛtti. The perfect nivṛtta-guṇa-vṛtti is the Supreme Lord because He never becomes attracted by the modes of material nature, whereas the living beings have such a tendency. Some of them are entrapped by the illusory attraction of material nature.

Koska Herra on palvojiensa omaisuutta ja bhaktat vuorostaan kuuluvat Herralle, voimme tehdä sen luonnollisen johtopäätöksen, että bhaktat ovat varmasti aineellisen luonnon laatujen ulottumattomissa. Puhtaat antaumukselliset palvojat ovat erilaisia kuin ne epäpuhtaat palvojat, jotka kääntyvät Herran puoleen vain saadakseen huojennusta kärsimyksiinsä tai köyhyyteensä tai tulevat temppeliin vain täyttääkseen uteliaisuutensa ja spekuloinninhalunsa. Puhtaat Kṛṣṇa-bhaktat ja Herra ovat yliaistillisella tavalla kiintyneitä toisiinsa. Muiden kuin bhaktojensa kanssa Herralla ei ole mitään vastavuoroista suhdetta, ja sen vuoksi Häntä kutsutaan ātmārāmaksi, itseriittoiseksi. Itseriittoisuudessaan Hän on kaikkien niiden monistien Herra, jotka pyrkivät sulautumaan Hänen olemassaoloonsa. Nuo monistit sulautuvat Herran sädehohtoon, nimittäin brahmajyotiin, mutta Kṛṣṇa-bhaktat ottavat osaa Jumalan yliaistillisiin leikkeihin, joita ei koskaan pidä erehtyä luulemaan aineellisiksi.

Because the Lord is the property of the devotees, and the devotees are the property of the Lord reciprocally, the devotees are certainly transcendental to the modes of material nature. That is a natural conclusion. Such unalloyed devotees are distinct from the mixed devotees who approach the Lord for mitigation of miseries and poverty or because of inquisitiveness and speculation. The unalloyed devotees and the Lord are transcendentally attached to one another. For others, the Lord has nothing to reciprocate, and therefore He is called ātmārāma, self-satisfied. Self-satisfied as He is, He is the master of all monists who seek to merge into the existence of the Lord. Such monists merge within the personal effulgence of the Lord called the brahma-jyotir, but the devotees enter into the transcendental pastimes of the Lord, which are never to be misunderstood as material.

Aineellinen köyhyys on bhaktan ensimmäinen edellytys. Sitä joka ei omista mitään aineellisessa maailmassa, mutta jolla on Kṛṣṇa, kutsutaan akiñcanaksi. Sana akiñcana tarkoittaa ”sitä joka on menettänyt kaiken aineellisen omaisuutensa.” Siihen asti kun meillä on pienikin kuvitelma tulla onnelliseksi aineellisesti tavalla tai toisella, meidän on hyväksyttävä aineellinen ruumis. Luonto on ystävällinen ja antaa meille Herran ohjauksessa aineellisiin nautinnontoiveisiin soveltuvan kehon. Koska Herra asuu jokaisen sydämessä, Hän tietää kaiken. Hän antaa meille uuden aineellisen ruumiin, kun saa tietää, että haluamme vielä jotain aineellista. ”Ole hyvä, tässä on.” Kṛṣṇa haluaa, että meillä on kaikki mahdollinen kokemus, jotta voimme ymmärtää, ettei aineellisesti voi koskaan tulla onnelliseksi. Se on Kṛṣṇan toive.

To be materially impoverished is the first qualification of a devotee. One who does not possess anything in this material world but simply possesses Kṛṣṇa is called akiñcana. The word akiñcana means “one who has lost all material possessions.” As long as we have even the slightest tinge of an idea of becoming happy materially in some way or other, we shall have to accept a material body. Nature is so kind that according to the way we want to enjoy this material world, she will give us a suitable body, under the direction of the Lord. Because the Lord is situated in everyone’s heart, He knows everything. Therefore, knowing that we still want something material, He will give us another material body: “Yes, take it.” Kṛṣṇa wants us to have full experience through which to understand that by material gain we shall never be happy. This is Kṛṣṇa’s desire.

Koska olemme osasia täydellisen vapaasta Kṛṣṇasta, meilläkin on vapaus, vaikkakin vähäinen. Suolan määrä tipassa merivettä ei ole verrattavissa valtameren suolamäärään, mutta kemiallisesti niillä ei ole eroa. Kaikki mitä meissä on vähäisessä määrin, on Kṛṣṇassa täydellisenä (janmādy asya yataḥ). Meillä on esimerkiksi taipumus varastaa, ottaa jotain mikä kuuluu toisille. Miksi? Koska Kṛṣṇalla on sama ominaisuus. Ellei taipumusta varastamiseen olisi Absoluuttisessa Totuudessa, ei sitä olisi meissäkään. Kṛṣṇa tunnetaan ”voivarkaana”. Kun Kṛṣṇa varastaa, se on kuitenkin aivan eri asia kuin jos me varastamme. Koska me olemme aineellisuuden likaamia, meissä varastamistaipumus on inhottava, kun taas henkisellä, absoluuttisella tasolla varastaminen on niin hienoa, että se on nautittavaa. Äiti Yaśodā nauttii Kṛṣṇan varastelusta. Tämä on ero aineellisen ja henkisen välillä.

Because we are part and parcel of Kṛṣṇa, who has full freedom, we too have full freedom, although the quantity of that freedom is quite minute. Although the quantity of salt in a drop of seawater is not comparable to the quantity of salt in the ocean, the chemical composition of both the drop and the ocean is the same. Similarly, whatever we have in a minute quantity is present in its fullness in Kṛṣṇa (janmādy asya yataḥ). For example, we have a propensity to steal, to take things that belong to others. Why? Because Kṛṣṇa has the same propensity. Unless the propensity to steal is present in the Absolute Truth, how can it be present in us? Kṛṣṇa is known as “the butter thief.” But Kṛṣṇa’s stealing and our stealing are different. Because we are materially contaminated, our stealing is abominable, whereas on the spiritual, absolute platform the same stealing is so nice that it is enjoyable. Mother Yaśodā therefore enjoys Kṛṣṇa’s activities of stealing. This is the difference between material and spiritual.

Kaikki henkiset teot ovat läpeensä hyviä ja kaikki aineelliset teot ovat läpeensä huonoja. Tämä on ero henkisen ja aineellisen välillä. Tämän maailman niin sanottu moraalisuus ja hyvyys on läpeensä huonoa, mutta henkisessä maailmassa niin sanottu moraalittomuuskin on hyvä asia. Tämä meidän on ymmärrettävä. Tanssiminen toisten miesten vaimojen kanssa yösydännä, on moraalitonta, ainakin vedalaisen mittapuun mukaan. Tänä päivänäkään intialaisen nuoren naisen ei sallita mennä miehen kanssa tanssimaan yöllä. Śrīmad-Bhāgavatamista saamme lukea, että kun gopīt, Vṛndāvanan nuoret paimentytöt, kuulivat Kṛṣṇan huilunsoiton, he kiiruhtivat tanssimaan Hänen kanssaan. Aineellisen käsityksen mukaan se on moraalitonta, mutta henkisestä näkökulmasta se on mitä korkeinta moraalia. Caitanya Mahāprabhu sanoi: ramyā kācid upāsanā vraja-vadhū- vargeṇa yā kalpitā. ”Ei ole olemassa parempaa tapaa palvella kuin se, jolla vraja-vadhūt, Vṛndāvanan neidot palvelivat.” Kun Caitanya Mahāprabhu oli hyväksynyt kieltäymyksen elämänvaiheen, Hän vältti tarkasti seurustelua naisten kanssa. Edes perhe-elämänsä aikana Hän ei pilaillut naisten kanssa. Hän oli hyvin huumorintajuinen, mutta vain miesten kanssa, ei koskaan naisten. Vain kerran Hän puhui pilaillen vaimolleen Viṣṇupriyālle. Kun Śacīmātā, Herra Caitanyan äiti, etsi jotakin, Herra Caitanya sanoi: ”Ehkä sinun miniäsi on vienyt sen.” Hänen elämässään tämä on ainut kerta, kun Hän laskee leikkiä naisen kanssa. Hän oli tässä asiassa erittäin tarkka. Kun Hän oli hyväksynyt sannyāsan, kieltäymyksen elämänvaiheen, yksikään nainen ei saanut tulla Hänen lähelleen osoittamaan kunnioitustaan. Naisten oli kumarrettava Häntä etäältä. Siitä huolimatta Caitanya Mahāprabhu sanoi: ramyā kācid upāsanā vraja- vadhū-vargeṇa yā kalpita. ”Ei ole olemassa parempaa palvelua kuin Vṛndāvanan neitojen.” Mitä he sitten tekivät? He halusivat rakastaa Kṛṣṇaa, kaiken uhallakin. Eikä se ole koskaan moraalitonta.

Any activities that are spiritual are all-good, and any activities that are material are all-bad. This is the difference between spiritual and material. The so-called morality and goodness of this material world is all bad, but in the spiritual world even so-called immorality is good. This we must understand. For example, to dance with the wives of others at the dead of night is immoral, at least according to the Vedic civilization. Even today in India, a young woman will never be allowed to go to a young man at the dead of night to dance with him. But we shall find in Śrīmad-Bhāgavatam that as soon as all the gopīs, the young cowherd girls of Vṛndāvana, heard Kṛṣṇa’s flute, they immediately came to dance with Him. Now, according to material conceptions this is immoral, but from the spiritual point of view this is in accord with the greatest morality. Caitanya Mahāprabhu therefore said, ramyā kācid upāsanā vraja-vadhū-vargeṇa yā kalpitā: “Oh, there is no better mode of worship than that which was conceived by the vraja-vadhūs, the damsels of Vṛndāvana.” After Caitanya Mahāprabhu accepted the renounced order of life, He very strictly avoided association with women. Even in His family life, He never played any jokes with women. He was very humorous, but only with men, not with women. Once He spoke some joking words with His wife, Viṣṇupriyā. When Śacīmātā, Lord Caitanya’s mother, was searching for something, He jokingly said, “Maybe your daughter-in-law has taken it.” But in His whole life these are the only joking words we find in relation to women. He was very strict. After He accepted sannyāsa, the renounced order, no woman could even come near Him to offer obeisances; rather, they would offer obeisances from a distant place. Nonetheless, Caitanya Mahāprabhu said, ramyā kācid upāsanā vraja-vadhū-vargeṇa yā kalpitā: “There is no conception of worship better than that which was conceived by the damsels of Vṛndāvana.” What was their conception? They wanted to love Kṛṣṇa, at any risk. And this is never immoral.

Se mikä on suhteessa Kṛṣṇaan, ei voi olla moraalitonta. Toisena esimerkkinä voidaan mainita, kuinka Herra Kṛṣṇa inkarnaatiossaan Nṛsiṁhadevana tappoi Hiraṇyakaśipun, Prahlāda Mahārājan isän, kun Prahlāda katseli vastuttelematta vierestä. Onko sellainen moraalista? Kuka haluaisi nähdä oman isänsä surmattavan? Kuka ei vastustelisi? Näin kuitenkin kävi. Eikä siinä kaikki, Prahlāda Mahārāja teki vielä kukkaseppeleenkin ripustettavaksi tappajan kaulaan. ”Rakas Herra Tappaja”, hän sanoi, ”ota vastaan tämä kukkaseppele. Olet surmannut isäni ja tehnyt sen hyvin.” Tämä on ymmärrettävä henkisessä valossa. Jos isä joutuu hyökkäyksen kohteeksi ja hänet ollaan aikeissa surmata, lapsen on vastusteltava ja huudettava apua. Mutta koska Kṛṣṇa Herra Nṛsiṁhadevana surmasi Prahlāda Mahārājan isän, Prahlāda antoi tappajalle kukkaseppeleen. ”Parahin Herra, nyt kun isäni on surmattu, kaikki ovat onnellisia. Älä ole enää vihainen”, Prahlāda sanoi Nṛsiṁhadevalle, kun hänen isänsä oli kuollut.

That which is in relationship to Kṛṣṇa can never be immoral. To give another example, Lord Kṛṣṇa in His incarnation as Nṛsiṁhadeva killed Hiraṇyakaśipu, the father of Prahlāda Mahārāja, while Prahlāda Mahārāja stood nearby without protesting. Now, is this moral? Who would like to see his own father being killed? Who would just stand there and not protest? No one would approve of such behavior and say that it is moral. Nonetheless, this actually happened. Not only that, but Prahlāda Mahārāja even made a garland to place upon the neck of the killer. “My dear Lord Killer,” he said, “please take this garland. You have killed my father, and You are very good.” This must be understood spiritually. If one’s father is being attacked and one cannot protect him, one must protest and cry for help. But because Prahlāda Mahārāja’s father was killed by Kṛṣṇa in the form of Lord Nṛsiṁhadeva, Prahlāda Mahārāja prepared a garland for the killer. After his father was killed, Prahlāda said to Nṛsiṁhadeva, “My dear Lord, now that my father has been killed, everyone is happy. Now please withdraw Your angry mood.”

Sādhu eli pyhimys ei koskaan hyväksy tappamista, ei edes eläimen tappamista, mutta Prahlāda Mahārāja sanoi: modeta sādhur api vṛścika-sarpa-hatya. ”Pyhimyskin on iloinen, kun käärme tai skorpioni surmataan.” Skorpioni tai käärme ovat myös eläviä olentoja, eikä sādhu ole koskaan tyytyväinen, kun hän näkee toisen elävän olennon surmaamisen, mutta Prahlāda Mahārāja sanoi, että sādhukin on iloinen, kun käärme tai skorpioni surmataan. ”Isäni oli aivan kuin käärme tai skorpioni ja nyt kun hänet on surmattu, kaikki ovat onnellisia.” Hiraṇyakaśipu oli erittäin vaarallinen demoni, joka piinasi bhaktoja. Kun sellainen demoni saa surmansa pyhimyksetkin ovat tyytyväisiä, vaikka he eivät toivokaan kenenkään kuolemaa. Vaikka näyttää siltä, että Herra Kṛṣṇa tai Prahlāda Mahārāja toimivat moraalittomasti, he toimivat korkeimman moraalin mukaan.

A sādhu, a saintly person, never approves of killing, not even the killing of an animal, but Prahlāda Mahārāja said, modeta sādhur api vṛścika-sarpa-hatyā: “Even a saintly person is pleased when a scorpion or a snake is killed.” A scorpion or a snake is also a living entity, and a sādhu is never satisfied when he sees another living entity killed, but Prahlāda Mahārāja said, “Even a sādhu is pleased when a snake or a scorpion is killed. My father was just like a snake or a scorpion, and therefore now that he has been killed, everyone is happy.” Hiraṇyakaśipu was a very dangerous demon who gave trouble to devotees, and when such a demon is killed even saintly persons are satisfied, although ordinarily they never want anyone killed. Therefore, although it may appear that Lord Kṛṣṇa or Prahlāda Mahārāja acted immorally, in fact they acted in accord with the highest morality.

Kṛṣṇa on akiñcana-vitta, ainut lohtu niille, jotka ovat menettäneet kaiken aineellisen. Caitanya-caritāmṛtassa Herra Kṛṣṇa sanoo: ”Jos joku haluaa Minut, mutta samalla myös aineellista menestystä, hän on typerys.” Kṛṣṇa on varsin ystävällinen, sillä jos joku haluaa aineellista menestystä mutta haluaa olla myös Kṛṣnan palvoja, Kṛṣṇa saa hänet epäonnistumaan aineellisessa maailmassa. Siksi ihmiset ovat hyvin peloissaan Kṛṣṇa-tietoisiksi tulemisen suhteen. ”Minun aineellinen menestykseni saattaa olla pian mennyttä”, he tuumivat.

Kṛṣṇa is akiñcana-vitta, the only solace for one who has lost everything material. In the Caitanya-caritāmṛta, Lord Kṛṣṇa says, “If someone wants Me but at the same time wants material prosperity, he is a fool.” Kṛṣṇa is so kind that if one wants material prosperity but at the same time wants to become a devotee, Kṛṣṇa makes him a failure in material life. Therefore people are very much afraid of coming to Kṛṣṇa consciousness. “Oh,” they think, “my material prosperity will be finished.”

Yleensä kirkkoon tai temppeliin mennään rukoilemaan Jumalalta aineellisia rikkauksia. ”Jumala, anna meille meidän jokapäiväinen leipämme.” Vaikka jotkut lähestyvät Jumalaa mielessään aineellinen hyöty: Jumala anna minulle sitä, anna minulle tätä, heitä pidetään silti hurskaina, sillä he lähestyvät toiveineen Jumalaa, aivan toisin kuin ateistit, jotka eivät koskaan lähesty Häntä. Ateisti ihmettelee, miksi hänen pitäisi lähestyä Jumalaa. ”Minä luon oman rikkauteni ja tieteen kehittyessä tulen onnelliseksi.” Se joka ajattelee, että menestyäkseen hänen on turvauduttava omaan voimaansa ja omaan tietoonsa, on duṣkṛtī, kaikkein syntisin, mutta ne jotka ajattelevat, että heidän menestyksensä riippuu Jumalasta, ovat jumalaisia.

Generally, people go to a church or temple to pray to God for material prosperity: “O God, give us our daily bread.” But although they are approaching God for material prosperity – “Give me this, give me that” – they are also considered pious because they approach God, unlike the atheists, who never approach Him. “Why shall I approach God?” the atheist says. “I shall create my own wealth, and by advancement of science I shall be happy.” One who thinks “For my own prosperity I shall depend on my own strength and my own knowledge” is a duṣkṛtī, a most sinful person, but one who thinks “My prosperity depends on the mercy of God” is pious.

On tosiasia, että ilman Jumalan suostumusta mitään ei voida saavuttaa. Tāvat tanur idaṁ tanūpekṣitānām. Olemme kehittäneet monia menetelmiä, joilla voimme vastavaikuttaa kärsimyksiä, mutta jos Jumala ei salli helpotusta kärsimyksiimme, me epäonnistumme. Sairaalla ihmisellä voi olla erittäin hyvää lääkettä ja hyvä lääkäri, mutta jos lääkäriltä kysytään, voiko hän mennä takuuseen potilaansa elämästä, lääkäri sanoo aina: ”Ei, en voi. Yritän vain parhaani, muuta en voi.” Älykäs lääkäri tietää, että menestys on aina kiinni Jumalasta ja hän itse on vain väline. ”Jos Jumala ei halua potilaan elävän, silloin kaikki lääkkeeni ja tieteellinen lääketieteen tuntemukseni ovat turhia.”

It is a fact that without the sanction of God, nothing can be achieved. Tāvat tanur idaṁ tanūpekṣitānām. We have discovered many methods by which to counteract distress, but when freedom from such distress is not sanctioned by God, these methods will fail. For example, a sick man may have very good medicine and a qualified physician, but if we ask the physician, “Can you guarantee the life of this patient?” the doctor will always say, “No, I cannot do so. I try my best. That’s all.” An intelligent doctor knows, “The ultimate sanction is in the hand of God. I am simply an instrument. If God does not want the patient to live, then all my medicines and all my scientific medical knowledge will fail.”

Kṛṣṇa suo viime kädessä menestyksen. Typerät eivät tiedä sitä ja heitä kutsutaan sanalla mūḍha. He eivät tiedä, että olivatpa heidän tekonsa kuinka hyviä tahansa, ne ovat epäonnistumisia ellei Jumala ole niitä hyväksynyt. Bhakta sitävastoin ajattelee, että hän voi kyllä yrittää tulla mahdollisimman onnelliseksi saamansa älyn turvin, mutta ilman Kṛṣṇan suostumusta, hän ei voi koskaan olla onnellinen. Jumalalle antautuneen ja antaumuksettoman välillä on tämä ero.

The ultimate sanction, therefore, is Kṛṣṇa. Those who are foolish do not know this, and therefore they are called mūḍha, rascals. They do not know that although whatever they are doing may be very good, if it is not ultimately sanctioned by God, by Kṛṣṇa, it will all be a failure. On the other hand, a devotee knows, “With whatever intelligence I have I may try to become happy, but without Kṛṣṇa’s sanction I shall never be happy.” This is the distinction between a devotee and a nondevotee.

Kuten aiemmin mainittiin, Kṛṣṇa sanoo, että ihminen joka yrittää lähestyä Häntä tullakseen Kṛṣṇa-tietoiseksi, mutta samaan aikaan haluaa myös aineellista onnea, ei ole kovin älykäs. Hän tuhlaa aikaansa. Meidän tärkein tehtävämme on tulla Kṛṣṇa-tietoisiksi. Se on tärkeintä ihmiselämässä. Jos tuhlaamme aikaa aineelliseen kehitykseen ja unohdamme Hare Kṛṣṇa -mantran lausumisen, kyseessä on suuri menetys. Siksi Kṛṣṇa sanoo: āmi – vijña, ei mūrkhe ’viṣaya’ kena dibā (Cc.Madhya 22.39). ”Joku roisto saattaa pyytää Minulta aineellista vaurautta vastalahjaksi antaumuksellisesta palvelemisesta. Miksi antaisin hänelle aineellista rikkautta? Otan häneltä pois senkin, mitä hänellä jo on.”

As mentioned before, Kṛṣṇa says, “One who tries to approach Me to become Kṛṣṇa conscious but at the same time wants to become materially happy is not very intelligent. He is wasting his time.” Our main business is to become Kṛṣṇa conscious. That is the main business of human life. If we waste our time striving for material improvement and forget to chant Hare Kṛṣṇa, that will be a great loss. Therefore Kṛṣṇa says, āmi-vijña, ei mūrkhe ‘viṣaya’ kena diba (Caitanya-caritāmṛta, Madhya 22.39): “A rascal may ask some material prosperity from Me in exchange for discharging devotional service. But why shall I give him material prosperity? Rather, whatever he has I shall take away.”

Kun menetämme aineelliset varamme, olemme hyvin murheellisia. Kyseessä on eräänlainen testi. Kṛṣṇa Itse sanoi sen Yudhiṣṭhira Mahārājalle, kun tämä ihmetteli: ”Kṛṣṇa, olemme täysin riippuvaisia Sinusta, mutta joudumme silti kärsimään aineellisesti. Meiltä on riistetty kuningaskuntamme, vaimoamme on loukattu ja vihollisemme yrittivät murhapolttaa meidät. Miksi niin kävi?” Kṛṣṇa vastasi: yasyāham anugṛhṇāmi hariṣye tad-dhanaṁ śanaiḥ ”Kyllä, teen tuon aivan ensimmäisenä. Jos erityisesti suosin jotakuta, otan pois kaikki hänen tulonlähteensä ja asetan hänet suuriin vaikeuksiin.” Kṛṣṇa voi olla sillä tavalla hyvin vaarallinen.

When our material assets are taken away, we become very morose. But that is the test. That was stated by Kṛṣṇa Himself to Yudhiṣṭhira Mahārāja. Yudhiṣṭhira Mahārāja inquired from Kṛṣṇa, “We are completely dependent on You, but still we are suffering materially so much. Our kingdom has been taken away, our wife has been insulted, and our enemies attempted to burn us in our house. How can this be so?” Kṛṣṇa replied, yasyāham anugṛhṇāmi hariṣye tad-dhanaṁ śanaiḥ: “Yes, that is My first business. If I especially favor someone, then I take away all his sources of income and place him into great difficulty.” In this way, Kṛṣṇa is very dangerous.

Minulla on tästä omaa kokemusta. En halua kertoa koko tarinaa, mutta sain juuri näin kokea Kṛṣṇan erityisen suosionosoituksen. Kun olin 25-vuotias, Guru Mahārājani, henkinen opettajani määräsi minua julistamaan Kṛṣṇa-tietoisuutta. Minä ajattelin, että minusta on ensin tultava rikas ja sitten voin käyttää rahat saarnaustyön kustantamiseen. Minulla oli hyvät mahdollisuudet tulla rikkaaksi liikemieheksi. Eräs astrologi kertoi minulle, että minusta olisi pitänyt tulla yhtä rikas kuin Intian rikkaimmasta miehestä. Siihen oli hyvät mahdollisuudet. Olin suuren kemiantehtaan johtaja. Aloitin sitten oman tehtaan ja liiketoimet kukoistivat, mutta kuinka ollakaan kaikki romahti ja minut pakotettiin toteuttamaan Guru Mahārājani määräyksiä. Kun kaikki aineelliset varani oli viety, silloin minä lähestyin Kṛṣṇaa ja sanoin: ”Sinä olet ainut turva.” Siksi Kṛṣṇa on akiñcana-vitta eli kurjuutta kärsivän omaisuutta. Kun ihminen menettää kaikki aineelliset rikkaudet, silloin hän kääntyy Kṛṣṇan puoleen. Ja nyt ymmärrän, että en menettänyt vaan voitin.

I have actual experience in this connection. I do not wish to narrate this whole story, but it is a fact that I received Kṛṣṇa’s special favor in this way. When I was twenty-five years old, my Guru Mahārāja, my spiritual master, ordered me to go preach. But I thought, “First of all I shall become a rich man, and then I shall use my money to finance the preaching work.” I had good opportunities to become a very rich businessman. An astrologer even told me that I should have become as rich as the wealthiest man in India. There were very good chances. I was the manager of a big chemical factory. I started my own factory, and the business was very successful. But eventually everything collapsed, and in this way I was forced into the position of carrying out the orders of my Guru Mahārāja. When all my material assets were taken away, then I approached Kṛṣṇa, saying, “You are the only shelter.” Therefore Kṛṣṇa is akiñcana-vitta, the property of the materially impoverished. When one is bereft of all material opulences, then one turns to Kṛṣṇa. And now I am realizing that I have not lost but gained.

Aineellisten rikkauksien menettäminen Kṛṣṇan vuoksi ei ole mikään menetys vaan pikemminkin suuri voitto. Kun ihmisestä tulee akiñcana eli kun hän ei omista mitään, Kṛṣṇasta tulee hänen rikkautensa. Narottama dāsa Ṭhākura ilmaisee tämän sanoessaan:

So to lose material opulences for Kṛṣṇa’s sake is not a loss. Rather, it is the greatest gain. When one becomes akiñcana, having nothing to possess, Kṛṣṇa becomes one’s only riches. Expressing this understanding, Narottama dāsa Ṭhākura says:

hā hā prabhu nanda-suta    vṛṣabhānu-sutā-yuta
karuṇā karaha ei-bāra
narottama dāsa kahe na ṭheliyā raṅga-pāya
tumi vinā ke āche āmāra
hā hā prabhu nanda-suta    vṛṣabhānu-sutā-yuta
karuṇā karaha ei-bāra
narottama dāsa kahe na ṭheliyā raṅga-pāya
tumi vinā ke āche āmāra

”Sinulta minulla ei ole mitään saatavaa. En omista mitään. Sinä olet ainut minkä omistan, ole kiltti äläkä unohda minua.”

“Kṛṣṇa, but for You I have nothing to claim. I have no possessions. You are my only possession, so please don’t neglect me.”

Tämä on hieno asenne. Kun ihminen ei luota mihinkään aineelliseen vaan Kṛṣṇaan, hän on saavuttanut ensiluokkaisen Kṛṣṇa-tietoisuuden. Siksi Kṛṣṇaa nimitetään akiñcana-vittaksi. ”Kun ihminen kärsii aineellista kurjuutta, Sinä olet ainut rikkaus.” Namo ’kiñcana-vittāya nivṛtta-guṇa-vṛttaye. ”Kun hyväksymme Sinut ainoaksi omaisuudeksi, vapaudumme heti aineellisessa luonnossa tapahtuvasta toiminnasta.” Eli hyväksymällä Kṛṣṇa tällä tavalla voidaan saavuttaa ylimaallinen. Ātmārāmāya. ”Tuolloin ihminen on iloinen Kṛṣṇasta. Kṛṣṇa, Sinä olet iloinen Itsessäsi ja se joka antautuu Sinulle, tulee myös onnelliseksi, kuten Sinä. Hän on täysin henkeä, sielu. Meillä sitävastoin on ruumis, joka on eri kuin me itse. Minä olen sielu ja omistan aineellisen ruumiin. Kun tulemme riippuvaisiksi Kṛṣṇasta, joka on täysin Itsessään tyytyväinen, voimme olla yhtä tyytyväisiä omassa itsessämme kuin Kṛṣṇa.”

This position is very nice. When one does not depend on anything material but simply depends on Kṛṣṇa, one has attained the first-class position of Kṛṣṇa consciousness. Therefore Kṛṣṇa is addressed as akiñcana-vitta. “When one becomes materially impoverished, You are the only wealth.” Namo ’kiñcana-vittāya nivṛtta-guṇa-vṛttaye. “When one takes You as one’s only possession, one immediately becomes free from the activities of the material nature.” In other words, by accepting Kṛṣṇa in this way, one attains the transcendental position of the Absolute. Ātmārāmāya: “At that time, one becomes happy with You. Kṛṣṇa, You are happy with Yourself, and one who surrenders to You becomes happy, as You are.” There is no difference between Kṛṣṇa’s body and Kṛṣṇa Himself. He is entirely self, entirely spirit. We, on the other hand, have a body that is different from ourselves. I am self, but I possess a material body. But when we actually become dependent on Kṛṣṇa, who is completely self-satisfied, we can also be self-satisfied with Kṛṣṇa.

Kaivalya-pataye namaḥ. Māyāvādīt eli monistit haluavat sulautua yhdeksi Korkeimman kanssa. Korkein on tyytyväinen itsessään ja he haluavat tulla sellaisiksi sulautumalla Korkeimpaan. Filosofia Kṛṣṇa-tietoisuudesta on samanlainen, mutta sen sijaan, että sulautuisimme yhdeksi Kṛṣṇan kanssa, olemme Hänestä riippuvaisia. Se on todellista ykseyttä. Jos suostumme seuraamaan Kṛṣṇan määräyksiä sovussa Hänen kanssaan, me elämme Hänen kanssaan täydellisessä ykseydessä.

Kaivalya-pataye namaḥ. The Māyāvādī philosophers, the monists, want to become one with the Supreme. The Supreme is self-satisfied, and they also want to be self-satisfied by becoming one with the Supreme. Our philosophy of Kṛṣṇa consciousness is the same, but instead of becoming one with Kṛṣṇa, we depend on Kṛṣṇa. That is actual oneness. If we simply agree to abide by the orders of Kṛṣṇa and have no disagreement with Him, we are situated in actual oneness.

Māyāvādīt ajattelevat, etteivät he halua säilyttää erillistä yksilöllisyyttään ja haluavat sulautua Korkeimpaan. Se ei ole kuitenkaan mahdollista. Olemme alusta asti Kṛṣṇan erillisiä osasia. Kṛṣṇa sanoo Bhagavad-gītāssa: ”Rakas Arjuna, sinun on ymmärrettävä, että Minä ja kaikki taistelukentälle kokoontuneet olimme yksilöitä ennen, olemme yksilöitä nyt ja olemme yksilöitä tulevaisuudessa.”

The Māyāvādī philosophers think, “Why shall I keep my individual, separate existence? I shall merge into the Supreme.” But that is not possible. From the very beginning, we are separated parts of Kṛṣṇa. Kṛṣṇa therefore says in Bhagavad-gītā, “My dear Arjuna, you should know that you, I, and all the persons assembled on this battlefield were individuals in the past, we are individuals at present, and in the future we shall continue to remain individuals.”

Nityo nityānāṁ cetanaś cetanānām. Kṛṣṇa on korkein nitya eli elinvoima lukemattomien elinvoimien keskuudessa. Meitä eläviä olentoja (jīva) on rajattomasti (ananta); meidän määräämme ei voi laskea. Kṛṣṇakin on elävä olento, mutta Hän on heistä etumaisin, ylin elävä olento. Se on ero. Johtajalla voi olla paljon seuraajia. Kṛṣṇa, joka on ylin elävä olento, on ylin johtaja ja me olemme alamaisia, riippuvaisia eläviä olentoja.

Nityo nityānāṁ cetanaś cetanānām. Kṛṣṇa is the supreme nitya, the supreme living force, among the innumerable living forces. We living entities (jīva) are innumerable (ananta); there is no counting how many we are. Similarly, Kṛṣṇa is also a living entity, but He is the chief, the supreme living entity. That is the difference. One leader may have many followers. Similarly, Kṛṣṇa, the supreme living entity, is the supreme leader, and we are subordinate, dependent living entities.

On helppo ymmärtää, että olemme riippuvaisia. Jos Kṛṣṇa ei järjestä meille ruokaa, näemme nälkää, sillä emme voi omatoimisesti tuottaa sitä. Eko bahūnāṁ yo vidadhāti kāmān. Kṛṣṇa ylläpitää kaikkia ja me olemme ylläpidettäviä. Kṛṣṇa vallitsee ja meidän tulisi suostua hallittaviksi. Se on meidän luonnollinen asemamme. Olemme harhan vallassa, jos haluamme hallita täällä aineellisessa maailmassa. Meidän on luovuttava tästä harhasta ja suostuttava Kṛṣṇan hallittaviksi. Silloin elämämme on menestyksekäs.

That we are dependent is not very difficult to understand. If Kṛṣṇa does not supply us food, we shall starve, because independently we cannot produce anything. Eko bahūnāṁ yo vidadhāti kāmān: Kṛṣṇa is maintaining everything, and we are being maintained. Therefore Kṛṣṇa is the real predominator, and we should be willing to be predominated. That is our natural constitutional position. If we falsely want to become predominators in this material world, we are in illusion. We must give up this illusion and always try to be predominated by Kṛṣṇa. Then our life will be successful.