Ihmisten hyvinvointi riippuu luonnon antimista eikä suurteollisuudesta. Valtavat teollisuuslaitokset ovat jumalattoman yhteiskunnan aikaansaannosta, ja ne estävät ihmiselämän jalon tarkoituksen toteutumisen. Mitä enemmän rakennetaan teollisuuslaitoksia, jotka imevät ihmisistä heidän kaikki voimansa, sitä enemmän levottomuus ja tyytymättömyys kasvavat. Vain jotkut harvat elävät ylellisyydessä toisia riistämällä. Korkeimman Olennon käskystä aineellinen luonto antaa meille viljaa, vihanneksia, hedelmiä, jokia, vuorten jalokiviä ja mineraaleja ja merten helmiä, ja Hänen toiveensa mukaisesti noita antimia on joko yllin kyllin tai niukasti. Luonnonlakien mukaan ihminen saa käyttää Jumalan lahjoja tarpeensa mukaisesti ja nauttia niistä, mutta hän ei saa riistää aineellista luontoa. Mitä enemmän me yritämme omien oikkujemme mukaisesti riistää aineellisen luonnon rikkauksia saadaksemme aistinautintoja, sitä enemmän joudumme myös kärsimään riistoyritysten vaikutuksista. Jos meillä on riittävästi viljaa, hedelmiä, vihanneksia ja yrttejä, miksi meillä pitäisi olla teurastamoita ja miksi tappaisimme eläimiä?

Ihmisten ei tarvitse teurastaa eläimiä, jos heillä on tarpeeksi viljaa ja vihanneksia. Jokivesi kastelee ja lannoittaa viljapellot, jotka tuottavat viljaa yli tarpeen. Vuoret tuottavat mineraaleja ja meret jalokiviä. Jos on tarpeeksi viljaa, vettä, maitoa, mineraaleja ja jalokiviä, miksi ihmisten täytyisi pystyttää hirvittäviä teollisuuslaitoksia joidenkin onnettomien työläisten selkänahan kustannuksella? Kaikki luonnonlahjat ovat riippuvaisia Jumalan armosta. Meidän täytyy noudattaa Jumalan lakeja ja täydellistää elämämme palvelemalla Häntä antaumuksellisesti. Kuntīdevīn rukoukset viittaavat juuri tähän asiaan. Hän toivoo, että Herra yhä edelleenkin soisi heille armonsa ja luonnollisen hyvinvoinnin.

Kuntīdevī mainitsee, että ruokaviljaa on runsaasti, puut notkuvat hedelmistä, joet ovat täynnä vettä, vuorissa on mineraaleja ja valtamerissä rikkauksia, mutta hän ei puhu mitään suurteollisuudesta tai teurastamoista, sillä ne ovat ihmisten turhia keksintöjä ja aiheuttavat ongelmia.

Jos olemme riippuvaisia siitä, minkä Jumala on luonut, mistään ei ole pulaa vaan kaikki on onnellista, ānanda. Jumalan luomakunta tarjoaa riittävästi viljaa ja ruohoa. Me syömme viljan ja hedelmät ja lehmät syövät ruohon. Härät auttavat viljankasvatuksessa mutta tyytyvät hyvin vähään, siihen mikä meiltä jää yli. Jos syömme hedelmiä ja heitämme kuoret, eläimet tyytyvät hedelmien kuoriin. Kun Kṛṣṇa on asetettu keskeiseen asemaan, ihmiset, eläimet, puut ja kaikki elävät olennot toimivat yhteistyössä. Tällainen on veda-kulttuuri eli Kṛṣṇa-tietoinen sivilisaatio.

Kuntīdevī rukoilee Herraa: ”Tähän vaurauteen on syynä Sinun katseesi.” Kun istumme Kṛṣṇan temppelissä, Kṛṣṇa katsoo meitä ja kaikki on hyvin. Kun vakavat sielut yrittävät ryhtyä palvelemaan Kṛṣṇaa, Kṛṣṇa tulee ystävällisesti kaikessa rikkaudessaan heidän eteensä ja katsoo heihin ja heistä tulee onnellisia ja iloisia.

Aineellisen luomuksen syynä on Kṛṣṇan katse (sa aikṣata). Vedoissa sanotaan, että Hän katsahtaa aineeseen ja saa sen liikkeeseen. Nainen joka on yhteydessä mieheen, kiihottuu, tulee raskaaksi ja synnyttää lapsen. Koko luomus noudattaa samaa kaavaa. Kṛṣṇan katse kiihottaa aineen, joka tulee raskaaksi ja synnyttää elävät olennot. Hänen katseensa ansiosta kasvit, eläimet ja kaikki elävät olennot ilmestyvät. Miten se on mahdollista? Kukaan meistä ei voi väittää, että kun vain katson vaimoani, hän tulee raskaaksi. Vaikka sellainen ei ole mahdollista meille, se on mahdollista Kṛṣṇalle. Brahma-saṁhitāssa (5.32) sanotaan: aṅgāni yasya sakalendriya-vṛttimanti. Kṛṣṇan kaikilla ruumiinosalla on samat kyvyt. Me voimme vain nähdä silmillämme, mutta Kṛṣṇa voi paitsi nähdä myös tehdä raskaaksi. Sukupuolielämää ei tarvita, sillä Kṛṣṇa voi saattaa raskaaksi pelkällä katseellaan.

Bhagavad-gītāssa (9.10) Herra Kṛṣṇa sanoo: mayādhyakṣeṇa prakṛtiḥ sūyate sa-carācaram. ”Minun ohjauksessani aineellinen luonto synnyttää kaikki liikkuvat ja liikkumattomat olennot.” Sana akṣa tarkoittaa silmiä, joten akṣeṇa viittaa siihen, että kaikki elävät olennot syntyvät Jumalan katseesta. On olemassa liikkuvia eläviä olentoja, kuten hyönteiset, ihmiset, eläimet ja liikkumattomia eläviä olentoja, kuten puut ja kasvit. Sanskritissa kumpaakin kutsutaan nimellä sthavara-jaṅgama. Kummatkin ilmestyvät aineellisesta luonnosta.

Elämä ei tietenkään ilmesty aineellisesta luonnosta, ainoastaan aineellinen ruumis. Elävät olennot hyväksyvät itselleen tietynlaiset aineellisen luonnon suomat ruumiit, kuten lapsi joka saa kehonsa äidiltään. Kymmenen kuukautta lapsen keho kehittyy äidin ruumiissa verestä ja ravintoaineista, mutta lapsi on elävä olento eikä ainetta. Elävä olento on hakeutunut äidin kohtuun, joka rakentaa tuon elävän olennon aineellisen ruumiin. Luonto toimii tällä tavalla. Äiti itse ei tiedä millä tavalla tuo uusi ruumis kehittyy, mutta sitten kun lapsi on elinkykyinen, se syntyy.

Elävä olento ei synny. Kuten Bhagavad-gītāssa (2.20) todetaan: na jāyate mriyate vā. Elävä olento ei synny eikä kuole. Se mikä ei synny, ei myöskään kuole; kuolema kohtaa luodut, ei niitä joita ei ole luotu. Gītāssa sanotaan: na jāyate mriyate vā kadācit. Sana kadācit tarkoittaa ”minään aikana”. Elävä olento ei ole syntynyt minään aikana. Vastasyntynyt lapsi ei ole tosiasiassa syntynyt. Nityaḥ śāśvato ’yaṁ purāṇaḥ. Elävä olento on ikuinen (śāśvata), aina olemassaoleva ja hyvin, hyvin vanha (purāṇa). Na hanyate hanyamāne śarīre. Elävä olento ei kuole ruumiin tuhoutuessa, elävän olennon olemassaolo jatkuu.

Eräs tiedemiesystäväni kysyi kerran: ”Mikä on todiste ikuisuudesta?” Kṛṣṇa sanoo: na hanyate hanyamāne śārīre. ”Sielu ei kuole kun ruumis surmataan.” Tämä lausunto itsessään on todiste, jota kutsutaan nimellä śruti eli se on todiste, joka on kuultu Korkeimmalta ja joka on siirtynyt oppilasketjussa henkiseltä opettajalta toiselle. Todisteesta käy myös looginen päättely (nyāya-prasthāna). Tietoa saadaan loogisesti päättelemällä, järkeilemällä ja filosofisella tutkimuksella. Toisenlainen tapa on śruti, mikä tarkoittaa sitä, että tieto saadaan luotettavasta lähteestä. Kolmas todiste on smṛti, joka on peräisin śrutista otetuista lausunnoista. Bhagavad-gītā ja Purāṇat ovat smṛti ja Upaniṣadit ovat śruti. Vedānta on nyāya. Näistä kolmesta śruti-prasthāna eli śrutista saatu todiste on erityisen tärkeä.

Pratyakṣa, menetelmä jossa tietoa saadaan suoraan havainnoimalla, on arvoton, sillä aistit ovat epätäydelliset. Näemme joka päivä auringon taivaalla pienenä kiekkona, jonka halkaisija on muutamia senttejä. Tosiasiassa aurinko on satoja kertoja suurempi kuin maapallo. Näköhavainnolla ei ole merkitystä? Meillä on aisteja, joilla saamme tietoa – silmät, korvat, hajuaisti ja niin edelleen – mutta koska ne ovat vajavaiset, niillä saatu tietokin on vajavaista. Koska tiedemiesten tiedonhankinta perustuu epätäydellisten aistien käyttämiseen, heidän tekemänsä johtopäätökset ovat vääriä. Svarūpa Dāmodara, joka on tiedemies ja oppilaani, kysyi kerran kollegaltaan, joka pitää ainetta elämän alkuna, että jos tälle annetaan alkuaineet elämän tuottamiseksi, pystyisikö hän luomaan elämää. Tämä vastasi, että hän ei tiedä. Tuollainen on epätäydellistä tietoa. Jos et tiedä, silloin tietosi on epätäydellistä. Miksi haluat opettaa? Sellainen on huijausta. Väitämme, että tullakseen täydelliseksi ihmisen on otettava oppia täydelliseltä.

Kṛṣṇa on täydellinen, joten otamme tiedon Häneltä. Kṛṣṇa sanoo: na hanyate hanyamāne śarīre. ”Sielu ei kuole ruumiin kuollessa.” Ymmärrys sielun kuolemattomuudesta on siis tässä mielessä täydellistä tietoa.

Kuntīdevī sanoo: ime jana-padāḥ svṛddhāḥ supakkauṣadhi- vīrudhaḥ. ”Viljaa kasvaa ylenmäärin, puut notkuvat hedelmistä, vuoret ovat täynnä mineraaleja ja meri täynnä rikkauksia.” Mitä muuta voitaisiin toivoa? Simpukat tuottavat helmiä ja aikoinaan ihmiset koristelivat itsensä niillä ja jalokivillä, silkillä, kullalla ja hopealla. Missä kaikki tuo on nyt? Kaikki kauniit tytöt kehittyneessä nykysivilisaatiossamme ovat vailla kultakoruja, helmiä tai jalokiviä, heillä on pelkät muoviset rannerenkaat. Mitä hyötyä siis on teollisuudesta ja teurastamoista?

Jumala järjestää meille tarpeeksi ruokaviljaa, maitoa, hedelmiä, vihanneksia ja puhdasta juomavettä. Olen matkoillani Euroopassa nähnyt kaikkien suurten jokien olevan saastuneita. Saksassa, Ranskassa, Venäjällä ja Yhdysvalloissa olen nähnyt saastuneita jokia. Valtamerissä vesi on luonnostaan kristallinkirkasta. Merivesi siirtyy sateena jokiin, jotta joista saataisiin suolatonta juomavettä. Luonto toimii tällä tavalla ja luonnon toiminta on Kṛṣṇan toimintatapa. Miksi olisi rakennettava suuria vedenpuhdistamoita?

Luonto antaa meille jo kaiken. Jos haluamme rikkauksia, voimme sukeltaa merestä helmiä. Ei ole mitään tarvetta rikastua rakentamalla valtavia autotehtaita. Tuollaiset teollisuusyritykset aiheuttavat pelkkää harmia. Meidän tarvitsee olla riippuvaisia vain Kṛṣṇasta ja Kṛṣṇan armosta, sillä Kṛṣṇan katse (tava vīkṣitaiḥ) korjaa kaiken. Jos me vain toivomme Kṛṣṇan luovan katseensa meihin, puutetta ei ole. Kaikki tulee olemaan hyvin. Kṛṣṇa-tietoisuus -liikkeen ajatuksena on olla riippuvainen luonnon antimista ja Kṛṣṇan armosta.

Puhutaan väestönkasvusta, mitä keinotekoisesti ehkäistään. Miksi? Linnut ja mehiläiset lisääntyvät ilman ehkäisyä, eikä niiden populaatioilla ole pulaa ruuasta. Näemmekö usein eläinten kuolevan ruoanpuutteeseen? Ehkä kaupungeissa, mutta ei sielläkään usein. Viidakossa elävät elefantit, tiikerit ja leijonat ovat vahvoja. Kuka niille antaa ruoan? Jotkut eläimet ovat kasvissyöjiä ja jotkut lihansyöjiä, mutta ne eivät näe nälkää.

Lihansyöjänä tiikeri ei saa ruokaa joka päivä; sen luonto on järjestänyt. Kuka haluaisi joutua sen ruuaksi? Kuka menisi sanomaan tiikerille, että minä olen filantropisti, olen tullut antamaan sinulle ruokaa, syö minut? Ei kukaan. Siksi tiikerin ei ole helppoa hankkia itselleen ruokaa. Kun tiikeri on metsästämässä, pieni eläin joka päästää ”fayo, fayo” -äänen, seuraa sen kannoilla varoittamassa muita eläimiä saalistavasta tiikeristä. Luonto tekee metsästämisen tiikerille vaikeaksi, mutta silti Kṛṣṇa järjestää sillekin ravinnon. Viikon kuluttua tiikeri saa saaliinsa. Koska se ei saa saalista joka päivä, se piilottaa raadon pensaaseen ja syö siitä vähän kerrallaan. Koska tiikerit ovat vahvoja eläimiä, ihmiset haluaisivat olla kuin tiikereitä tai leijonia, mutta se ei ole hyvä ajatus. Jos he olisivat tiikereitä, he eivät saisi joka päivä ruokaa ja sen saaminen olisi ankaran työn takana. Kasvissyöjä sitävastoin saa syödäkseen joka päivä. Kasvisravintoa on aina tarjolla.

Joka kaupungissa on teurastamoita, mutta pystyvätkö ne toimittamaan sellaisen määrän lihaa, että ihmiset voisivat elää ainoastaan lihalla? Eivät, sillä lihaa ei ole riittävästi. Lihansyöjienkin on syötävä viljatuotteita, hedelmiä ja vihanneksia lihasiivunsa keralla. Kuitenkin tuon päivittäisen lihasiivun vuoksi ihmiset tappavat viattomia eläimiä. Se on paha synti. Kun ihmiset tekevät tuollaisia syntejä, kuinka he voisivat olla onnellisia? Teurastamista ei saisi lainkaan tapahtua ja siksi ihmiset ovat onnettomia. Jos ihmiset olisivat tietoisia Kṛṣṇasta ja luottaisivat siihen, että Kṛṣṇa luo katseensa heihin (tava vīkṣitaiḥ), Kṛṣṇa antaisi heille kaiken eikä puutetta olisi.

Joskus vaikuttaa siltä, että on pulaa ruuasta ja joskus viljaa ja hedelmiä tulee niin valtavat määrät, että ihmiset eivät pysty syömään kaikkea. Kyse on Kṛṣṇan katseesta. Jos Kṛṣṇa haluaa, Hän voi tuottaa vaikka kuinka paljon viljaa, hedelmiä ja vihanneksia. Ja jos Hän haluaa rajoittaa tuotantoa, mitä hyötyä silloin olisi lihastakaan? Sinä voit syödä minut, tai minä voin syödä sinut, mutta se ei auta ratkaisemaan ravintopulaa.

Meidän on vain luotettava Kṛṣṇaan mitä tulee todelliseen rauhaan ja harmoniaan tai maidon, veden ja muiden perusvarojen riittävyyteen. Tämän Bhaktivinoda Ṭhākura opettaa meille: mārabi rākhabi – yo icchā tohāra. ”Rakas Herrani, antaudun Sinulle ja luotan Sinuun. Jos haluat surmata minut, voit tehdä niin, tai jos et, voit suojella minua.” Kṛṣṇa vastaa: sarva-dharmān parityajya mām ekaṁ śaraṇam vraja. ”Kyllä, luota vain ja ainoastaan Minuun.” Hän ei sano, että luota Minuun ja luota myös teurastamoihin ja tehtaisiin. Ei. Hän sanoo: ”Luota ainoastaan Minuun.” Ahaṁ tvāṁ sarva-pāpebhyo mokṣayiṣyāmi. ”Minä pelastan sinut syntisten tekojesi seuraamuksilta.”

Koska olemme eläneet kauan ilman Kṛṣṇa-tietoisuutta, elämämme on ollut syntistä, mutta Kṛṣṇa vakuuttaa meille, että kunhan antaudumme Hänelle, Hän päättää heti, että kaikki tilit on selvitetty ja voimme aloittaa uuden elämän. Kun vihimme oppilaita, sanomme: ”Tilinselvitys on tehty. Älkää tehkö enää syntejä.”

Kṛṣṇan pyhän nimen syntisiä tekoja poistava vaikutus ei saa olla verukkeena uusien syntien tekemiseen. Se on kaikkein suurin loukkaus (nāmno balād yaṣya hi pāpa-buddhiḥ). Jotkut uskonnolliset ryhmät menevät kirkkoon ripittäytymään, mutta tekevät sen jälkeen samat synnit uudelleen. Mitä arvoa on heidän tunnustuksillaan? ”Oi Herra, olen tietämättömyyksissäni tehnyt tämän synnin”, voidaan tunnustaa. Mutta ei ole sopivaa, että suunnitellaan: ”Minä teen syntejä ja kun sitten menen kirkkoon ripittäytymään, synnit pestään puhtaaksi ja voin aloittaa uuden luvun syntisessä elämässäni.” Soveliasta ei ole myöskään käyttää hyväkseen Hare Kṛṣṇa -mantran syntejä puhdistavaa vaikutusta uusien syntien tekemiseen. Tässä asiassa on oltava varovainen. Ennen henkistä vihkimystä luvataan jättää väärä sukupuolielämä, päihteet, uhkapelit ja lihansyönti; vala jota on ehdottomasti noudatettava. Silloin voidaan puhdistua. Jos ihminen pitää itsensä tällä tavalla puhtaana ja palvelee antaumuksellisesti, hänen elämänsä on menestys eikä mistään, mitä hän haluaa, ole puutetta.